Tekemisen ilo ja turvallinen lapsuus
Tutustuessani
Inkerikeskuksen projektien ja yhteistyökumppaneiden toimintaan yritän
välttää pelkkää passiivista seuraamista ja siksi osallistun
aktiivisesti kulloiseenkin toimintaan. Tähän saakka kaikki on ollut
minulle entuudestaan tuttua: Seniorikerhoissa keskustelut,
Pihapihlajakuoron kanssa vierailu Loviisassa, Heimoveteraanien
kokouksissa esiintyminen ja juhliminen Tuulistullaan kanssa. Tarinain
Tuvassa olin kouluttajanakin. Kodin ja koulun yhteistyöprojektin
vetäjän kutsu souturetkelle kaukaiselle saarelle marraskuussa tuli
odottamatta. Olin jopa iloinen siitä, että ilma paheni. Minuun iski
varmuus siitä, että retki ei tulisi toteutumaan. En lähtenyt mukaan. Seuraavasta kutsusta ei ollut mitään pakoreitteja; siitä
vaan urheiluvaatteet mukaan ja seinäkiipeilyyn! Tarkoituksenani oli
ryhtyä uskaliaaseen yritykseen, jonka lopputuloksena häämötti parin
metrin kiipeilyn jalkeen häpeällinen turvavöissä roikkuminen ja
kasvojen menettäminen lapsien edessä. Lapset kaivoivat tyytyväisinä turvavöitä kiiruhtaessaan
kiipeämään. Oli suoranainen yllätys, kuinka monta sudenkuoppaa
seinäkiipeilyssä kohtaa jo sopivien jalkineiden etsimisessä ja
turvavöiden laittamisessa. Entäpä se turvasolmu sitten! Miten olisimme
pärjänneet ilman Karin turvallisen olon takaavaa apua? Nuoriso-ohjaajan, Aleksei Smirnovin, kanssa tarkkailemme
erään nuorukaisen kiipeilyä! Onpa hän taitava! Kaikki odottivat
totisina omaa vuoroaan. Kukaan ei pakottanut suorituksiin. Tytöillä,
ihan tavalliseen tapaansa, oli omia juttuja odottaessaan vuoroaan.
Naurun remahdukset maustavat puheensorinaa, tunnelma on yhtä lempeä
kuin jossain perhejuhlassa, läheisten ihmisten seurassa. On minunkin vuoro siirtyä haasteesta suoriutumiseen.
Kyllä, täydellinen epäonnistuminen harmittaisi. Lapsilla ei ole mitään
epäilyksiä... minunkaan ei pidä antaa korkeuden pelottaa. Kiipeän ja
kiipeän, ylös vaan, kädet täristen. Pelkäämäni tilanne, jossa roikkuisin kuin täytetty säkki,
alkaa uhkaavasti hahmottua! Taas alkaa Karin varma ääni alkaa kuulua ja
tulen alas kohtuullisen kunniakkaasti. Menestyksen huumassa kyselen
lapsilta, missä paikassa seinää olin ollut: iloiset vastaukset antavat
ymmärtää, etten kovin ylhäällä. No, ei pidä lannistua: ei se tulos vaan
se suoritus. Ja tulipa tehtyä oma ennätys. Uskon samanlaisten sekavien
tunteiden olevan tuttuja lapsillekin: onnistumisen epäillyt ja
saavuttamisen ilo. Posket punoittavat, eikä ollut eroa siinä, oliko
kyseessä pikkulapsi, teini vai aikuinen vakava täti. Kaikilla oli olo kuin maaliin päässeellä urheilijalla: väsynyt, mutta onnellinen.
Sehän
oli hauskaa! Tämä lapsille tarkoitettu toiminta on loistavaa ja se
vaatii paljon organisointia, jota suorittavat aikuiset: kärsivälliset,
tukevat ja turvallisen olon takaavat. Minulle tämä oli ekskursio turvalliseen lapsuuteen:
turvallista lapsuutta, riippumatta kotioloista, koulu- tai
kieliongelmista. Tälläistä toimintaa (lue: turvallista oloa) järjestää
lapsille Kodin ja koulun yhteistyöprojekti ja sen upeat vapaaehtoiset
työntekijät. Heidän työnsä on korvamaatonta: riittääkö kiitollisuuden
osoittamiseksi se pelkkä kiitos, joka pitäisi hyvää työtä seurata? Muuten, saarelle veneily toteutui myös. Melkein kateeksi
käy: lapsilla oli hauskaa, löytyi kaikenlaista puuhaa ja heillä oli
turvalliset olot. Odotan seuraavaa kutsua: vaikka kaukaisille saarille
tai benji-hyppyyn (tämä kyllä on liioittelua) noiden ihanien nuorten ja
kahden nuorisovetäjien (lue: isähahmojen) Aleksin ja Karin kanssa. Irina Kapelian
|