Leijuvat talot

Viluiset pääsiäispäivät Karjalan Kannaksella. Auton ikkunasta näkyy loputon pelto ja nainen synnyinkotiaan etsimässä. Pellonreunalta piti löytyä talo.

Talon paikalla vuosikymmenien vanhojen rikkaruohojen seassa näkyy kivijalka... Tai itse asiassa, me vain kuvittelemme tuon kumpareen talon kivijalaksi. Ei täällä pysty erottamaan madonsyömiä hirsiä eikä sammaloituneita talon pirstaleita.

Mutta osaammehan me kuvitella niiden yllä varhaiskeväisellä taivaalla leijuvan talon, sen talon käytävillä olemme tunnistavinamme huoneita, joissa tuoksui halkojen pihka ja paloivat lamput. Sielläkö nainen otti ensiaskeleensa, ehtikö hän oppia kävelemään ennen lähtöään? Etsiikö hän tuohon taloon mahtuvaa entistä elämää, sukupolvien saattoa? Tupaa, jossa äiti leipoo, voimakasta leivotun leivän tuoksua, juhlia ja niitä arkipäiväisiä puuhia, jotka tekevät elämän onnelliseksi. Kaipaako hän sitä hellyyttä, jota pystyy osoittamaan jokainen kodin nurkka, ja turvallisuuden tunnetta, jota jokaisen hirren lämpö tuo. Kokeeko hän näillä hetkillä entisen elämänmenon huimuutta?

Lähtiessämme pois paikalta ennätämme vielä kerran havaita kadonneen talon hahmon, ajan patinoimia puuseiniä ja ikkunoita, jotka elävästi hyvästelevät meidät. Hetken kuluttua seinät ja himmenevät ikkunat ovat sulautuneet siniharmaaseen taivaaseen. edessä on mahtavien maisemien ihailu ja matkan varrella useiden leijuvien talojen havaitseminen.