Pitsi, kielimuuri ja inkeriläisyys

Irina Kapelian

Inkerikeskuksen Mummon kammarissa järjestettiin vuosi sitten 'Rakas inkeriläinen esine' -näyttely. Inkerinsuomalaiset saivat tuoda sinne esineitä, joihin liittyy kohtalokkaita tarinoita. Ajattelin tuolloin, että minä voisin viedä sinne ainoastaan Anna Niukkasen virkkaaman pitsikoristeen, jota kerran tehtiin Suomessa, Hangon lähellä olevassa kartanossa. Siellä Anna-täti pantiin tekemään siistiä työtä: virkkaamaan taitavin inkeriläiskäsin emännälle kauneutta taloon.

Sen jälkeen pitsi on kulkenut sukuni mukana melkein kaikilla kohtalokkailla matkoilla: reitillä Inkeri - Klooga - Hanko - Pihkova - Siperia - Karjala - Eesti - Petroskoi - Pietari. Lopulta se palasi minun mukana takaisin Suomeen.

Onko pitsillä arvoa? Totta kai on - tunnearvoa ennen kaikkea. Äitini tädin käsityö on ainoa, jonka sain äidin kuolinpesästä äitini monivuotisen sairastamisen ja kuoleman jälkeen. Ei minulla mitään muuta perintöä olekaan. Mutta sitä enemmän siinä on osa minun inkeriläistä identiteettiä. Onko se liian pientä inkeriläisyyttä verrattuna inkerin-suomalaisten kärsimyksiä täynnä olevaan historiaan?

Inkeriläisyys - mitä se oikein on nuoremmalle sukupolvelle, joka ei joutunut kokemaan niitä kärsimyksiä, joita äitimme ja isoisämme ovat kokeneet? Meillehän jäivät vain läheistemme kärsimyksiä täynnä olevat muistelmat. Mitä inkeriläisyys on minulle, Savolaisten ja Niukkasten jälkeläiselle? Äitini ja hänen sisariensa lapsuuden juurettomuus, heidän pikkusisarusten kuolemat matkojen varrella; työleirin jälkeen kadonnut Antti-setä, josta ei jäänyt jälkeäkään. Nämä muistot ja isoäitini ja hänen sisariensa itkut heidän kertoessaan menneistä jäivät omiksi jopa geenien tasolla. Inkeriläisyyteeni kuuluu myös se, että välitän tyttärelleni suomen kielen taidon, tietoisuuden omistamän venäjää, ja silloin kun Virossa asuvat juurista ja kunnioituksen suvun historiaa kohtaan.

Mutta isojen asioiden rinnalle tulevat pienet henkilökohtaiset asiat, joilla ei voi olla pienempi arvo: ylpeys siitä, että mummolla raskailla matkoilla oli mukana suomenkieliset kirjat, jotteivät lapset unohtaisi kieltä. Niukkasten Anna ja Olga-tätien koko lapsuuteni varrella antama lempeä tuki. Kunnioitusta täynnä oleva hetki, kun isoisä tulee kaivostyöstä kotiin. Hänen arvostuksena ihmisiä kohtaan, joka perustui siihen, miten ihminen osaa tehdä työtä, eikä mitä kansallisuutta ihminen on. Isoisän ketterin sormin tehty keinutuoli, jossa istumisesta meillä oli aina menossa kiivas kilpailu. Isovanhempieni ilo siitä, että pienestä asti ymmärsin heidän äidinkieltään, vaikka vastasinkin usein venäjäksi. Suomen kielen opintoni Petroskoin yliopistossa, opettajaksi tuleminen ja opiskelijoiden kiitollisuus. Inkeriläiset, kansa ilman kotimaata - Leningradin alueen palkinnon saaneen tyttäreni lukiotyö. Niukkosin ja Ryömin kylissä esi-isien talojen etsiminen ja löytämättä jääminen... Ja Anna-tädin pitsi, jota säilytin tähän asti luonnonvalkeana. Aion säästää sen miltä tahansa lialta jatkossakin. Niin kuin säästän muistot lapsuuteni rauhaisista hetkistä isovanhempien luona eestiläisessä kaivoskylässä.

Muistan kuin eilisen päivän, kun heräsin pienessä makuuhuoneessa ja oven takaa kuului radiosta suomenkielistä jumalanpalvelusta ja hiljaista isoäidin ja isoisän puhetta. nousen ja menen olohuoneeseen, mummo kysyy jotain suomeksi ja vastaan venäjäksi, se on tapana meillä. Pikkuhiljaa muutkin nousevat, sitten kuuluu jo enemmän venäjää, ja silloin kun Virossa asuvat serkkuni ovat talossa, kuuluu viroakin. Tällä tavalla ilman mitään kielirajoja kesäelämämme sujuu Santeri ja Ida Savolaisen pesässä. en muista kertaakaan, että inkeriläisen sukumme patriarkka Santeri Savolainen olisi näyttänyt katkeruutta siitä, etteivät jälkeläiset puhu suomea, vaikka uskon hänen olleen pahoillaan siitä. Kukaan ei kuitenkaan asettanut mitään ehtoja sille, mitä kieltä pitää puhua.

Mutta venäjähän oli meille oma tuttu kotikieli ja yhä useammat inkeriläisperheet ovat täysin tai puoleksi venäjänkielisiä. Kasvoimme venäläisessä ympäristössä, opiskelimme ja saimme elämänkokemuksia venäjän kielellä, sosiaalinen tukiryhmä oli venäjänkielinen, melkein kaikki kommunikatiiviset kosketukset tapahtuivat myös venäjän kielellä. Uskon isoisän viisaana ihmisenä ajatelleen, että aika laittaa asiat omille paikoilleen. Kuitenkin tiedän hänen olleen ylpeä, kun inkeriläisen sukumme ainoana puoliverikkönä menin yliopistoon opiskelemaan suomea ja kun kirjoitin ensimmäisen kirjeeni suomen kirjakielellä. Samalla ikuisesti muistiini jäi isoisältä harvinainen ja siksi odottamaton kielitaitoni kehuminen.

Hän olisi ylpeä nytkin minun tyttöni, siis hänen tyttärentyttärensä saavutuksiin suomen kielen opinnoissa, käännös- ja tulkkaustöissä. Siihen, että muutkin hänen lapsenlapsensa tullessaan Suomeen opiskelevat kieltä. Ja siihen, että pieninä tänne muuttaneet tai jo täällä syntyneet lapsensa puhuvat suomea toisena äidinkielenä. Aika onkin laittanut asiat oikeaan järjestykseen.

Maiden ja kansojen välissä luontevat kielirajat oman yhteisön piirissä rakentuvat kielimuureiksi. Harva viljelee etääntymistä oman heimon piirissä, mutta inkerinsuomalainen kyllä joskus viljelee kärsimättömyyttä kuullessaan venäjänkielistä puhetta jopa omalta jälkeläiseltään. Kärsimättömyyttä ei synny, jos keskenään puhutaan viroa tai muuta äidinkieltä, siis venäjän kielellä on suuri symboliarvo. Ymmärrän tosin että syynä siihen ovat menneisyydessä koettujen vääryyksien muistot. Mutta kielellähän ei sinänsä ole mitään tekemistä poliittisten järjestelmien eikä oikeudenmukaisuuden kanssa. Enkä usko, että isoisäni antaisi lupaa kielimuurien rakentamiseen sukumme sisällä samalla tavoin, kuin tätä tehdään meidän laajassa Suomessa asuvassa inkerinsuomalaisten yhteisössä.

Mutta kielimuurista tulee helposti inkerin-suomalaisten yhteisyyden este. Toisaalta se on helpoin yhteisyyden esteistä - kielen voi opiskella. Eikä meillä ole ainuttakaan jäsentä, joka ei haluaisi oppia suomea, eikä oppisi. Mutta kielen oppiminen on kovan työn ja pidemmän ajan tulos, se ei saa olla ehto.

Kielimuurin voi helposti myös halutesaan rakentaa esimerkiksi kieltämällä aktiivisen toiminnan ja päätösvallan kokouksissa sillä perusteella, ettei vielä täydellisesti osata suomea. Ehto, tulkoon sitten, kun kielen oppii, ei ole rakentava. Ehdottomuudethan ja aina oikeassa oleminen ovat hedelmättömiä kasvualustoja, ihmissuhteet edellyttävät joustoa, ymmärrystä ja kärsivällisyyttä. Onko vapaaehtoinen työntekijä, joka auttaa maahanmuuttajien lapsia tai kirjoittaa lehteemme vähemmän arvoinen Inkerikeskuksen jäsen, jos hän vasta opiskelee suomea? Onko vähemmän arvoinen se hallituksen jäsen, joka koko sydämestään pitää huolta Inkerikeskuksen toiminnasta ja jännää inkeriläisten puolesta, muttei löydä omille ajatuksille ja ehdotuksille hyvää ilmaisumuotoa suomeksi, kuin hyvää virkakieltä oppinut tai suomea äidinkielenä puhuva?

Eikä kyse ole vain nuorista Suomeen muuttaneista. Olen äskettäin käynyt 60+ kerhon istunnoissa: pienimmässä kerhossa puhutaan keskenään suomea. Kaksi muuta kerhoa ovat täynnä iäkkäitä inkerinsuomalaisia, joiden äidinkieli on venäjä. Onko se heidän vikansa taikka heidän tuskansa, ettei omaa kieltä opittu kotona?

Täällä Suomessa vähemmistön tilastoluokittelu tapahtuu äidinkielen pohjalla, siis jos paluumuuttaja on valinnut äidinkieleksi venäjän - hän on venäläinen, suomen - hän on suomalainen. Se tarkoittaa, että poliittisella tasolla inkeriläissuomalaista vähemmistöä ei ole olemassakaan. Pystymme vastustamaan tilannetta vain inkerinsuomalaisten yhteisyydellä, ja siihen päästään madaltamalla kielimuuria tai vaikkapa tekemällä siihen reikiä. Uskon halkeamien jo syntyvän.

Irina Kapelian, Inkerikeskus ry:n hallituksen puheenjohtaja