Tekemisen ilo ja turvallinen lapsuus

Tutustuessani Inkerikeskuksen projektien ja yhteistyökumppaneiden toimintaan yritän välttää pelkkää passiivista seuraamista ja siksi osallistun aktiivisesti kulloiseenkin toimintaan. Tähän saakka kaikki on ollut minulle entuudestaan tuttua: Seniorikerhoissa keskustelut, Pihapihlajakuoron kanssa vierailu Loviisassa, Heimoveteraanien kokouksissa esiintyminen ja juhliminen Tuulistullaan kanssa. Tarinain Tuvassa olin kouluttajanakin. Kodin ja koulun yhteistyöprojektin vetäjän kutsu souturetkelle kaukaiselle saarelle marraskuussa tuli odottamatta. olin jopa iloinen siitä, että ilma paheni. Minuun iski varmuus siitä, että retki ei tulisi toteutumaan. En lähtenyt mukaan.

Seuraavasta kutsusta ei ollut mitään pakoreitteja; siitä vaan urheiluvaatteet mukaan ja seinäkiipeilyyn! Tarkoituksenani oli ryhtyä uskaliaaseen yritykseen, jonka lopputuloksena häämötti parin metrin kiipeilyn jalkeen häpeällinen turvavöissä roikkuminen ja kasvojen menettäminen lapsien edessä.

Lapset kaivoivat tyytyväisinä turvavöitä kiiruhtaessaan kiipeämään. Oli suoranainen yllätys, kuinka monta sudenkuoppaa seinäkiipeilyssä kohtaa jo sopivien jalkineiden etsimisessä ja turvavöiden laittamisessa. entäpä se turvasolmu sitten! Miten olisimme pärjänneet ilman Karin turvallisen olon takaavaa apua?

Nuoriso-ohjaajan, Aleksei Smirnovin, kanssa tarkkailemme erään nuorukaisen kiipeilyä! Onpa hän taitava! Kaikki odottivat totisina omaa vuoroaan. Kukaan ei pakottanut suorituksiin. Tytöillä, ihan tavalliseen tapaansa, oli omia juttuja odottaessaan vuoroaan. naurun remahdukset maustavat puheensorinaa, tunnelma on yhtä lempeä kuin jossain perhejuhlassa, läheisten ihmisten seurassa.

On minunkin vuoro siirtyä haasteesta suoriutumiseen. Kyllä, täydellinen epäonnistuminen harmittaisi. Lapsilla ei ole mitään epäilyksiä... minunkaan ei pidä antaa korkeuden pelottaa. Kiipeän ja kiipeän, ylös vaan, kädet täristen.

Pelkäämäni tilanne, jossa roikkuisin kuin täytetty säkki, alkaa uhkaavasti hahmottua! Taas alkaa Karin varma ääni alkaa kuulua ja tulen alas kohtuullisen kunniakkaasti. Menestyksen huumassa kyselen lapsilta, missä paikassa seinää olin ollut: iloiset vastaukset antavat ymmärtää, etten kovin ylhäällä. no, ei pidä lannistua: ei se tulos vaan se suoritus. Ja tulipa tehtyä oma ennätys. Uskon samanlaisten sekavien tunteiden olevan tuttuja lapsillekin: onnistumisen epäillyt ja saavuttamisen ilo. Posket punoittavat, eikä ollut eroa siinä, oliko kyseessä pikkulapsi, teini vai aikuinen vakava täti.

Kaikilla oli olo kuin maaliin päässeellä urheilijalla: väsynyt, mutta onnellinen.

Sehän oli hauskaa! Tämä lapsille tarkoitettu toiminta on loistavaa ja se vaatii paljon organisointia, jota suorittavat aikuiset: kärsivälliset, tukevat ja turvallisen olon takaavat.

Minulle tämä oli ekskursio turvalliseen lapsuuteen: turvallista lapsuutta, riippumatta kotioloista, koulu- tai kieliongelmista. Tälläistä toimintaa (lue: turvallista oloa) järjestää lapsille Kodin ja koulun yhteistyöprojekti ja sen upeat vapaaehtoiset työntekijät. Heidän työnsä on korvamaatonta: riittääkö kiitollisuuden osoittamiseksi se pelkkä kiitos, joka pitäisi hyvää työtä seurata?

Muuten, saarelle veneily toteutui myös. Melkein kateeksi käy: lapsilla oli hauskaa, löytyi kaikenlaista puuhaa ja heillä oli turvalliset olot. Odotan seuraavaa kutsua: vaikka kaukaisille saarille tai benji-hyppyyn (tämä kyllä on liioittelua) noiden ihanien nuorten ja kahden nuorisovetäjien (lue: isähahmojen) Aleksin ja Karin kanssa.