= Kamennogorsk, "Kivimäki".

Antrean halkaisevat luoteis-kaakkoisuunnassa Vuoksi ja lounais-koillissuunnassa Viipurin - Käkisalmen maantie sekä Viipurin - Sortavalan rautatie. Antrean risteysasemalta haarautuu rautatie Imatralle. Viipuriin on kirkonkylästä 40 km. Naapurikunnat ovat etelässä Heinjoki ja Viipurin mlk, lännessä ja luoteessa Jääski, pohjoisessa Kirvu, idässä Vuoksenranta ja kaakossa Äyräpää. Antrea oli maatalousvaltainen kunta, jossa teollisuutta edustivat Itä-Suomen raakasokeritehdas, sahat, myllyt, kutomot ja kivilouhimot. Myös liikenne, rautatiet ja aikaisemmin myös laivaliikenne tarjosivat työpaikkoja.

Antrea perustettiin 1724 Uudenkaupungin rauhassa (1721) Jääsken Venäjän puolelle jääneestä osasta. Pitäjässä oli v. 1939 vajaat 9000 asukasta. Sodan jälkeen uusiksi asuinpaikoiksi tulivat Riihimäen ja Hämeenlinnan välillä olevat Etelä-Hämeen kunnat Hämeenlinna (Vanaja), Janakkala, Hausjärvi, Loppi ja Riihimäki. 10.000 vuotta vanhan Antrean verkon löytöpaikka [24] joutui v. 1924 erotettuun Vuoksenrannan kuntaan ja on selostettu seuraavalla aukeamalla.

Antrean piirakat olivat pyöreä perunakakkara ja puolikuun muotoinen ryynipiirakka riisi- tai ohraryyneistä. Kuoritaikina oli edellisissä ruisjauhoista, vedestä ja suolasta. Lanttukukon kuori tehtiin ruisleipäkuoreen lisäämällä ruisjauhoa, levyn päälle kevyesti suolattuja lanttuviipaleita ja siansilavaa. Suljettiin puolikuun muotoiseksi. Paistettiin n. 1½ t. jälkilämmössä ja haudutettiin. Kesällä tehtiin patakukkoja (ks. yleisohjeet), kun oli tuoretta kalaa saatavana. (AH, HV)

Mitä kerättiin luonnosta? Mahlaa keväisin juoksutettiin. Kalaa pyydettiin katiskoilla pitkin kesää, verkoillakin, mutta pääasiassa ostettiin kutuaikaan ja suolattiin. Vuoksesta sai paljon kalaa. Lapset ravustivat haaveilla.

Metsämansikoita syötiin marjamaitona. Vaapukoista tehtiin mehua ja hilloa. Mustikat laitettiin soseeksi. Puolukat survottiin puiseen saaviin. Antreassa meillä ei ollut karpalosoita. (ELS)

Antreassa ravustettiin. Ravuissa oli saksien sisus ja pyrstön sisus syötävää. Vanhat sanoivat, että se on sitkeää kuin kissan liha. - Isäni kävi metsällä talvella ja toi jäniksiä, lintuja, metsoja ja teeriä. Niitä ei käytetty kotona ruoaksi. Isä vei ne Viipuriin. Isäni oli myös karjan ostaja ja teurastaja.

Kotiteurastuksen yhteydessä suolista keitettiin saippuaa (kilo saippuasoodaa, 10 kg suolia). Äitini myikin saippuaa (siihen aikaan 6 mk kilo) ja sai myös palkinnon Enson maatalousnäyttelyssä. Mummoni kertoi, että lapsia narrattiin teurastuksen ajaksi naapurista hakemaan olematonta häntäveiviä ja uunia korjatessa hakemaan olematonta arinahöylää. (AA) Antreassa on myös tehty verestä verilettuja. Tytinää (sylttyä) tehtiin yleisesti ja sorkat säästettiin laskiaisrokkaan. (HV)

.

Antreassa Liikolan kylässä ennen v. 1922 noudatettiin lapsuudenkodissani seuraavaa ruokailujärjestystä: varhain aamulla aamukohvi, jota annettiin lapsillekin maidon kanssa. Klo 8 aikaan aamupäiväateria murkina: leipää voin kanssa, maitoa, kirnupiimää, (suolakalaa) ja edellisen päivän ruokia lämmitettiin. Ei ollut väliä oliko ruoka kylmää vai lämmintä. Sitten oli kahvi (päiväkohvi), sen kanssa syötiin vehnästä, jos oli tai hiivaleipää, lapsille kananmunaa voileivän kanssa.

Päiväateria (puolpäinen) klo 2 aikaan. Talvella oli lihakeittoja, lohkoo, rokkaa, kaalii tai oli potkeitikkäitä, muusia tai uuniperunoita (raa'at perunat kuorittiin, leikattiin viipaleiksi, sian tai lampaanlihaa päälle, mikä anto perunoille makua ja kosteutta), joskus uunipuuroa.

Iltapäiväkahvi (kohvi) 4 aikaan. Ei tarjottu kahvileipää. Iltanen 8 aikaan (iltane) voita, leipää, paistettuu jamakkaa maidon kanssa, puuroa, päivän tähteitä.

Kun menimme naimisiin, oli häissämme vuonna 1922 istumapöytä ja pitokokki Anna-Mari Jantunen. Mieheni kodissa Antrean Kaukolan kylässä siirryttiin samana vuonna syömään kahdesti päivässä, pyhänä sama ruokajärjestys kuin arkena. Pyhänä oli marjoista jälkiruokia ja joskus arkenakin.

Kahvi ostettiin raakana, paahdettiin itse ja jauhettiin itse. Sokeri oli toppasokeria tai hienoa sokeria. Kahvileivän valmistusohjeita saatiin mm. Pellervosta ja Kotiliedestä. (ELS) Olin häissä vuonna 1923 ja näin tarjottavan jälkiruokana puutarhamansikoita kermassa. Se oli silloin uutta. (Sokkalan kylä, AH)

Sananparsia Antreasta

Morjens sano voi potatil.

Syö jamakkaa! Syö ja makkaa!

Hik tulloo laiskal syyves, muttei työtä tehes.

Koha o hänes! (sanoi emäntä ja heitti juoman ämpäristä vasikan selkään).

Koha on hänes ku juomine vasika seläs (jos teki jotain huolimattomasti ja kiireesti)

Piispa on käynt pappilas (kun vellissä oli palaneen makua). (HV)

Antrean tiedonantajia: KPT 6: Aino Ahvonen (AA 195), Annikki Honkanen (AH, haast. Kerttu Nousiainen, 209), Eeva Liisa Sokka, s. 1899 (ELS 27), Martta Väisänen (MV 211).

Haastattelut: Raija Jantunen (RJ, haast. Pirkko Sallinen-Gimpl).

Harlun seurakunta määrättiin perustettavaksi Senaatin päätöksellä 4. huhtikuuta 1916 ja muodostettiin 1918. Siihen liitettiin Sortavalan maaseurakunnan itäiset kylät sekä Ruskealan kaakkoiskulma. Kunnallisesti itsenäiseksi Harlu tuli vuoden 1922 alusta.

Pinta-ala ilman vesiä oli 163 km2 ja vesistöineen 300 km2, suurin pituus pohjoisesta etelään 24 km ja leveys idästä länteen 16 km. Asukasmäärä oli kirkonkirjojen mukaan v.1921 4.655 henkeä, asukastiheys 28 km2:llä.

Kyliä oli 9: Harlu, Heinäjoki, Honkakylä, Häyskynvaara, Joensuu, Läskelä, Paussu,

Tenjärvi ja Vehkalahti.

Kansakouluja oli 8: Läskelän (aloitti 1882), Hämekosken (1898), Harlun (1900), Joensuun (1900), Häyskynvaaran (1905), Paussun (1911), Heinäjoen (1914) ja Läskelän (1918).

Pitäjän länsiosaa hallitsevat korkeat, jyrkkärinteiset vuorijonot, joiden välisissä rehevissä laaksoissa oli harvaa asutusta.Harlun olemassaolo itsenäisenä kuntana perustui Jänisjärvestä Laatokkaan laskevan 24 km pitkän Jänisjoen varaan. Eteläpuolen asukkaat kutsuivat sitä myös Läskelänjoeksi, mikä on myöhäsyntyinen, teollistumisen yhteydessä käyttöön otettu nimi.

Vanhoissa verokirjoissa on yleisimpänä nimenä Jananus- tai Janasjoki (kun

venäjänkielessä ei ole jäniksen ä-kirjainta). Se on siis myös nyt QNANUS = JANANUS.

Jänisjokivarsi oli tuhannen vuoden ajan yksi Laatokan pohjoiskärjen kolmesta

turkiskauppaväylästä (toiset Kiteenjoki Sortavalasta länteen ja Tohmajoki pohjoiseen).

Alajuoksulta on löydetty useita kivikautisia asumuksia kalastuskelpoisten koskien

tuntumasta.Joen suulla ja lähisaarilla on puolenkymmentä rautakauden muinaislinnaa 800...1300-luvuilta. Paikannimet Rautakangas (1) ja Rautalahti (6) periytynevät siltä ajalta. Rautalahden niemi voi juontua myös siitä, että pohjoisesta (mm. Möhkön rautaruukista) hevosrahtina tuotua rautaa lastattiin siellä lotjiin ja laivoihin.Kalastus lienee ollut vahvimmillaan 500 vuotta sitten. Vatjan viidenneksen verokirjan (v. 1500) mukaan lähikylissä - mm. Mäkisalossa ja Tulolassa oli tiheä kalastaja-asutus.

Janasjoen suulla - nykyisessä Läskelän joensuussa - oli silloin kalastamo, jossa siika- ja lohisaalis suolattiin tai kuivattiin etelään vietäväksi. Jokivarsi on viljavaa tasankoa, jota kaskettiin jo 1000 vuotta sitten. Silloin oli myös karjaa, jonka rehunsaantiin viittaa paikannimi Heinäjoki [7]. Peltoviljely ja sen mukana kiinteä

asutus vakiintui 1300-luvulla.

Jänisjoen yhteenlaskettu putouskorkeus niskasta suuhun on 62 m. Korkeanveden aikana joki kuljettaa Laatokkaan 92 m3 vettä sekunnissa, keskiveden aikana 36 m3, matalanveden aikana 29 m3. Matkalla on toistakymmentä koskea, joista osa riittävän suuria teollisuuden voimanlähteiksi. 1780-luvulla Läskelään perustettiin vesivoimalla käyvä saha. Teollistumisen vaiheet on selostettu numeroitujen kohteiden yhteydessä.

Suurenmoisimmat ovat maisemat Pötsövaaran [9] tienoilla. Jopa 50... 60 m korkeine, äkkijyrkkine ja usein rikkonaisine vuorenseinämineen tekevät tienoot jylhän vaikutuksen. Valtavia näköaloja avautuu vuoriseudun huipuilta. Koko Laatokan pohjoisosa saarineen, salmineen ja selkineen siintää etelässä ja kauimpana häämöttävät taivaanrannalla Valamon kalliot.

Idässä kantaa katse yli rikkonaisten vuorien, joiden takana leviää synkkiä salomaita, lännessä avautuu rajattomia metsiä ja pohjoisessa erottuvat metsien takana Jänisjärven selät. Kirkkaalla säällä saattoi Pötsövaaran kolmionmittaustornista (lahonnut pois) nähdä Sortavalan kaupungin sekä Impilahden, Suistamon, Pälkjärven ja Ruskealan kirkot. Niistä on enää Suistamon kirkko jäljellä. Sortavalan suunnan näyttää Kymölän Siermäellä oleva televisiomasto. Rannikolla ja paikoin sisämaassa vaahtera, lehmus ja jalava muodostavat haapojen, koivujen ja kuusien joukossa lehteviä metsikköjä ja aluskasvillisuus (ukonhattu, sananjalka) on niin korkeata, että aikamies siihen katoaa. Kauppa keskittyi Sortavalaan, jonne kesäisin maitse on kirkolta 36 km, talvisin jäätä pitkin 22 km. Vientitavaroista mainittavimmat olivat tehdastuotteet ja puutavarat.

Sunnuntaiksi usein leivottiin piirakoita, pyöröjä eli tapunnaisia tai sunnuntai-aamuna sultsinoita, joskus keitinpiirakoita, jopa supukoita uunin lämmitessä. (ML)

Leipäkalja. Äiti teki (leipä)kaljaa. Hän jätti sitä varten leivän uuniin jälkilämpöön ja se käytettiin kaljaan makua antamaan. Lisäksi käytettiin hiivaa ja maltaita. Kuumaa vettä maltaiden ja murennetun leivän päälle ja hieman jäähdyttyä hiiva liotettuna veteen. Ruokakaljaa ei käytetä prosentteihin asti, vaan sille rajalle ja viedään jäähtymään. (MK)

Tirppajaiset. Vehnästä leivottiin sellainen noin kolmen kilon taikina ja kolmi- tai nelisäikeisinä ne "eltat" tehtiin. Harvemmin perheen pienimmille tuli pikku pullaa "tirppajaisiksi", kun ei lämpiminä avattu elttoja. Sokerikakkua tehtiin aikoja ennen sotia. (MK)

Rankjärven rannan asukkaat ravustivat ja myivät ravut Sortavalaan hyvään hintaan. (MK)

Keväällä kerättiin nokkosia, joista keitettiin keitto niin kuin maitokaali, laitettiin perunoita ja maitoa sekaan. Lapset keräsivät nokkosia ja veivät tehtaan herrasväelle ja saivat siten hiukan rahaa. Herrasväessä tehtiin nokkosista muhennosta ja salaattia.

Marjoja kerättiin. Ensin mansikoita syötiin marjamaitona, sitten mustikoita töntsönä ja talveksi kuivattiin. Puolukoita poimittiin paljon, survottiin isoon puusaaviin. Ne sai jäätyä ja sitten talvella puukon kanssa siitä kaivettiin kerta-annos, josta tehtiin marjavettä.

Sieniä poimittiin talveksi suolaan. Tatit olivat ensimmäisiä, niitä kuivattiin, keitettiin ja paistettiin. Vahverot eli karvarouskut, pilperot eli haperot, maiteroiset eli haaparouskut ja rasvarouskut suolattiin. Nykyisin tunnetaan korvasienet, kantarellit ja mustatorvisienet. (ML)

Hautajaistarjoilu. Harlussa oli tapana tarjota hernerokkaa hautajaisissa. Se oli pääruoka. Lisänä ruisleipä, vaalea hiivaleipä, piiraat, voi, juomina maito ja kalja (vuassa). Jälkiruokana oli tavallisesti marjamehupohjainen rusina- tai sekahedelmäsoppa ja vehnäpyöröt. - Vuonna 1960 erään sukulaisen hautajaisissa Tavastilassa tarjottiin myös hernerokkaa. (AK) Hautajaisrokka keitettiin muuripadassa ulkona kesällä mm. veljeni hautajaisiin. Sairaasta ihmisestä sanottiin, että "se varmaan antaa kohta rokan". (MK)

Harlun tiedonantajia: KPT 6: Toivo Jokinen (TJ 166), Aune Kervinen (AK 137), Martta Kokko (MK 87), Martta Laakkonen (ML 133).

RUS = Veteva, "Tavarala"

Heinjoen kunta sijaitsi Keski-Kannaksella Antrean, Äyräpään, Muolaan, Kuolemajärven ja Viipurin maalaiskunnan ympäröimänä. Pinta-ala oli 342 km2, josta peltoa ja niittyä 22%, metsää ja suota 72% sekä järviä 6 %. Viipurista Heinjoen kirkolle oli 30 km. Asukasluku v. 1939 oli 3670 henkeä. Kyliä oli 16: Heikurila, Hevossaari, Koprala, Kämärä, Kääntymä, Kurvila, Lahdenperä, Pienpero, Pihkala, Pirilä, Pilppula, Ristseppälä, Rättölä, Savastila, Tuokkola ja Vamppala. Koulupiirejä oli 8.

Liikenneyhteydet olivat hyvät. Viipurin - Heinjoen maantie kulki pitäjän halki itä-

länsisuunnassa ja jatkui Äyräpäähän. Kurvilan kylässä aivan tien vieressä on

numerokivi, johon on hakattu tien valmistumisvuosi 1927. Viipurin - Valkjärven

rautatie valmistui tien kanssa samoihin aikoihin. Heinjoen alueella oli kolme asemaa, Pilppula, Heinjoki ja Ristseppälä sekä Koisillan pysäkki.

Rautakankaalla (Heinjoen aseman - Kämäräntien varrella) oli sotilaslentokenttä, jota venäläiset ovat laajentaneet. Pienperon ja Kämärän kylien läpi kulkee vanha

Pietarintie. Heinjoen pohjoisrajalla on Vuoksi, josta Kaltovesi työntyy pitkänä ja kapeana monen salmen kautta 10 km:n matkan kohti pitäjän keskustaa.

Järviä ja lampia oli kunnan alueella yli 50.

Heinjoki oli Muolaan kappeliseurakunta, joka itsenäistyi 1869, tosin lopullinen ero

tapahtui vasta 1889. Kunta sai itsenäisen hallinnon 1869. Pitäjän tärkein ja lähes ainoa elinkeino oli maa-, metsä- ja karjatalous sekä siihen liittyvänä myös voimakas hevostalous. Näitä edistämään oli perustettu 1899 Heinjoen Maamiesseura ja 1902 Heinjoen Hevosystäväin Seura. Martta-yhdistyksen toiminta alkoi 1909. Metsätalouden merkitys kasvoi sitä mukaa kuin kuljetusyhteydet paranivat. Turkistarhoja oli neljä. Kaupallisesti toimivia sahoja ja myllyjä oli 6-7 kappaletta.

Kämärän kasvihuoneet tarjosivat työtä parhaimmillaan kolmellekymmenelle hengelle. Puusepät, sepät, nahkurit ja suutarit valmistivat tuotteitaan laajemmalle joukolle. Pitäjässä oli 9 yksityiskauppaa ja kahden osuuskaupan myymälöitä yhteensä kuusi. Rahaliikennettä hoitivat osuuskassat ja Heinjoen Säästöpankki.

Pitäjän ensimmäinen kirjasto perustettiin 1846 ja ensimmäinen kansakoulu kirkolle 1874. Laulu-, raittius- ja nuorisoseuratoiminta oli laajentunut jokaiseen kylään. Lotta-Svärd ja Suojeluskunta vetivät piiriinsä yhä laajempia joukkoja, samoin urheilun järjestötoiminta oli voimakkaassa nousussa.

Heinjoella tehtiin monenlaisia piirakoita, mm. Kopralan kylässä

- ryynipiirakat ohrasta ja myöhemmin riisistä tehtiin umpinaisia (sulkemis- ja liitoskohdat jäivät alapuolelle), muodoltaan soikeita, pit. n. 20 cm, voideltiin piimällä

- perunapiirakka avoin, pyöreä, halk. n. 20 cm, voideltiin munamaidolla. (IT)

Ryynipiirakoita tehtiin muissa kylissä myös puolikuun muotoon, liitos reunassa. Lisäksi voitiin tehdä juhlapyhiksi levypiirakkaa pullataikina- kuoreen, riisipuuroa täytteeksi ja kansi päälle samasta taikinasta, liitos päällä. Syötiin sekahedelmä- tai rusinasopan kanssa. (HH)

Olen oppinut keittämään hämäläistä perunapuuroa, joka suurustetaan perunajauhoilla. Paikkakunnalle on levinnyt piirakan leipominen ja hapankaalin valmistus. Olen hämäläisille tarjonnut kaurakiisseliä ja hapankaali-keittoa, ja molemmista on pidetty.

Rengon maatalousnaisille järjestin kerran kiisseli-kostin. Karjalanpiirakoiden leipo- minen on periytynyt tyttärelleni. (IT)

Lauantai-illan ruoka Heinjoella oli perunapiirakka ja lämmin liha, joka paistettiin uunissa potissa (saviruukussa), jonka pohjalle oli pantu vettä. Siinä liemessä kastettiin piirakkaa, lisäkkeenä oli lautasella paistettu piimä ja maito. Oli hyvää. (HH)

Heinjoella hautajais- tai häätaloon vietiin maitoa emännille (pitokokeille). Sukulaiset saattoivat tuoda tullessaan vehnäsletin tai piirakkaa.

Naapureita ei käsketty seuraavana päivänä niinkuin täällä on tapana (Salon seutu). Eikä viety kotiin tuomisia. Sukulaislapsille ehkä lähetettiin jotain. Sukulaisia oli vielä vieraana päivän tai pari, jos olivat kaukaa.

Hautajaispöytä koristettiin musta- valkealla kreppipaperikierteellä. Herne- rokka oli hautajaisruoka, muissa pidoissa karjalanpaisti. Syötiin pitkissä pöydissä, niissä valkeat liinat. Äijän hautajaisissa syötiin hernerokkaa, piirakoita, voita, maitoa, piimää, kaljaa, jälkiruokana rusinasoppa ja vehnäkuorinen riisipiirakka. Hernerokka jäi pois hautajaisistakin täällä uudella paikkakunnalla sekä tuli muotiin seisomapöytä ja paikallinen ruoka. (HH)

Kenen jalka kapsaa, sen suu napsaa (tarkoittaa että jos on ahkera ja tekee mielellään töitä, sillä on hyvät ruoatkin).

Työ tekijäänsä kiittää (työn kun näkee, niin tekijänkin tietää.)

Tie kerran ja katso kaks. (Äitini sanoi aina: Kun mitä tiet, ni tie hyväst. Ei kukkaa kysy, kui kaua sitä on tehty, jokkaine kysyy, k u k a sen on teht.)

Nii kohoaa ko pullataikina. (ST)

Vaijan (isoisän) sanontoja: Koha syömään oppiit, oppiit tienaamaakin.

Siinä serpa (keitto) syyvää, missä syntyy.

Epäonnistuneesta: Tekijält tulloo jottai, tekemättömält ei mittää. (HH)

Leipää ja yleensä ruokaa kunnioitettiin, kaikki murutkin kerättiin eläimille. Ja lapsille opetettiin: "Se on Jumalan viljaa, sitä ei saa murentaa."

Äitini teki taikinaa alustaessa sen päälle veitsellä ristin, sitten keskelle nyrkillä reiän ja ristin haarakkeiden väliin sormella neljä reikää, jotka merkitsivät naulan reikiä Jeesuksen ristinpuussa. (ST)

Heinjoen tiedonantajia: KPT 6: Hilkka Hyytiäinen (HH 141), Siviä Taponen (ST 26), Inkeri Temonen (IT 95). Taustatietoa: Pirkko Sallinen-Gimpl (PSG).

Hiitola on Laatokan länsirannikon keskiosassa. Sen rajakuntina olivat Kaukola, Kirvu, Rautjärvi, Simpele ja Kurkijoki. Hiitolan pitäjän suurin pituus luoteesta kaakkoon oli 33 km ja leveys koillisesta lounaaseen 20 km. Sen halki virtaa Kokkolanjoki eli Hiitolanjoki, joka laskee vetensä Asilan kosken kautta Laatokkaan. Hiitolanjoki saa alkunsa Simpeleen Torsajärvestä. Toinen, Ilmeenjoki lähtee myös Simpeleen puolelta ja laskee Marjakosken ja Kaukolan pitäjän kautta Laatokkaan. Hiitola oli rautateitten risteysasema, mikä antoi pitäjälle oman merkittävän leimansa. Aseman lähellä on luonnonnähtävyytenä 50 m korkea Linnavuori ja Laatokan rannalla kaunis Kilpolan saaristo.

Pinta-ala oli 464 km2, josta viljeltyä 9000 ha ja metsää 38300 ha. Asukkaita oli ennen sotia lähes 8500, kyliä 40 ja kansakouluja 15. Hiitola oli tyypillinen karjalainen maanviljelyspitäjä. Siellä oli vuosisadan alkukymmeninä myös vahvaa sahateollisuutta, josta mainittakoon Pekonlahdessa sijaitseva A.Ahlström Oy:n omistama Pekonlahden saha omine laivastoineen. Pitäjän alueella oli myös

pienempiä sahalaitoksia, tiilitehtaita, voimalaitoksia 2 kpl jne. Ennen kaikkea on mainittava SOK:n sota-aikana rakentama Haukkavaaran tiilitehdas, joka siihen aikaan oli Euroopan uudenaikaisimpia. Hiitolan alueelta ovat lähtöisin opperalaulajat Tuure Ara ja Martti Talvela sekä kirjailija Eeva Kilpi.

Hiitola nykyisin

Hiitola oli vuoteen 1990 asti suljettua aluetta. Siellä sijaitsi venäläisten panssariprikaati Hiitolan kirkon alueella. Vuonna 1990 rajat sinne alkoivat hitaasti aueta ja hiitolaiset pääsivät viidenkymmenen vuoden jälkeen käymään koti- ja synnyinseudullaan. Pitäjän alueella olevista rakennuksista 90% oli tuhoutunut. Mm. Hiitolan kirkko on palanut. Tiurulan kreikkalaiskatolinen kirkko tuhoutui jo sodan aikana 1941. Hiitolassa asuu tällä hetkellä 4500 venäläistä. Vuonna 1991-1992 saivat Hiisi-Säätiö ja Hiitolan Pitäjäseura neuvotelluksi yhteistyösopimuksen, jonka perusteella vuoden 1993 heinäkuussa pidettiin yhteiset Hiitola-juhlat Hiitolassa. Niihin osallistui lähes 400 suomalaista ja 700 venäläistä juhlavierasta. Juhlien aikana pystytettiin Hiitolan hautausmaalle muistomerkki menneiden sukupolvien muistoksi ja kunniaksi. Sankarivainajien muistomerkki on pystytetty marraskuussa 1995.

Sananparsia Hiitolasta: "Tytöt on ko piiruat, ensi valitaa, mut tulloo syötyy kaik!".

Sanontoja epäonnistuneesta ruoasta: "Kahviki on laihaa jot Kronstat* näkkyy!

*Kronstadt = linnoitus Pietarin edustalla

Mitä kerättiin luonnosta?

Kodissani kerättiin hyvin paljon sieniä. Kesällä aloitettiin korvasienistä, jotka ryöpättiin hyvin tai kuivattiin. Syksyllä kerättiin karvarouskua ja haapasientä, samoin leppärouskua. Sienet keitettiin vedessä 20 minuuttia, jonka jälkeen ne huuhdotiiin useammassa vedessä ja anettiin veden laskea hyvin. Ruoaksi ne paistyettiin voissa ja sipulia joukkoon. Talveksi suolattiin hyvin piitynyreihin vahvalla suolalla. Sienien päälle tynnyriin laitetiin kivet painoksi.

Nokkosista tehtiin nokkossoppaa rautapitoisuuden takia.

Vadelman lehtiä kuivattiin, niistä tehtiin teetä.

Meillä oli tapana kerätä aina kesäisin talvenvaraksi maliheinää, joka kuivattiin ja talvella käytettiin eläinten lääkkeeksi. Maliheinät liotettiin kuumassa vedessä ja annettiin esimerkiksi lehmille, jotka olivat kuumeessa.(Unto Kiuru)

Marjojen säilöntä Hiitolassa entisaikaan

Mansikat eivät säilyneet talven yli helposti, siksi ne kuuluivat herkkuihin, jotka syötiin sitä mukaa kuin ne kypsyivätkin. Mustikoita säilöttiin keittämällä sekä kuivaamalla. Karpalot säilyivät korissa sellaisinaan, joskus kiepautetttiin sokerissa, ei aina. Niitä säilytettiin aitassa kuten puolukoitakin. Sulaessaan en eivät olleetkaan niin makeita. Mutta ihan kiisseli tuli. Puolukkasaavi kuului joka kodin talvivarusteisiin. Puolukka oli kiitollista säilyttää hyvän säilyvyyden vuoksi. Siitä tehtiin mm. marjamämmiä ja puolukkasurvosta. Talvella oli mukavaa kaivertaa jäätyneitä puolukoita saavista ja syödä jäisenä - kielloista huolimatta.(Anna Koppi)

Lihansäilöntä.

Sianlihaa säilöttiin niin, että kotona teurastuksen jälkeen ruho sai riippua muutaman päivän, sitten se paloiteltiin. Puinen lihatiinu oli jo valmiiksi katajilla haudutettu. Lihat aseteltiin siihen suolattuina. Suolavesi keitettiin niin, että jäähtyneenä siihen lisättiin suolaa.(Unto Kiuru)

Hiitolan tiedonantajat, KPT 6: Unto Kiuru (UK 85), Anna Koppi (AK 30), Alli Mänty (AM 97) Airi Tarkiainen (AT 13).

Pinta-ala oli vesistöineen 904 km2. Kuntaan kuului 27 kylää: Haukkaselkä, Hippola, Hunttila, Huunukka, Hättilä, Janaslahti, Kerisyrjä, Kirkonkylä, Kitelä, Koirinoja, Koivuselkä, Kokkoselkä, Kytösyrjä, Leppäsilta, Metsäkylä, Mursula, Mäkisalo, Nietjärvi, Pitkäranta, Purovaara, Ruokojärvi, Räkäli, Sumeria, Syskyjärvi, Syskyä, Uomaa ja Välimäki.

Kirkonkylä oli pitäjän hallinnon keskus, jossa oli myös useita kauppoja. Pitkäranta oli kauppalatasoinen teollisuustaajama, jossa oli mm. oppikoulu. Asukkaita oli 1930-luvulla 14.500, heistä runsaat puolet kuului luterilaiseen, vajaa puolet

ortodoksiseen kirkkoon. Tärkein elinkeino oli voimakkaasti kehittyvä maa- ja metsätalous. Teollisuus työllisti myös hyvin, erityisesti Pitkärannan saha ja selluloosatehdas. Lisäksi oli Jylhävaaran puuhiomo, Hunttilan tiilitehdas, meijeri, myllyjä, sahoja ja voimalaitoksia.

Pitkärannassa louhittiin ja jalostettiin aiemmin lähinnä kuparimalmia, mutta sieltä saatiin myös rautaa, hopeaa ja tinaa. 1800-luvulla Pitkärannassa oli maan suurin pullotehdas. Välimäellä oli vuosisadan vaihteen tienoilla rautakaivos.

Laatokan rantojen, rehevien lehtojen ja salojärvien näkymät ovat maalauksellisen kauniit. Sotien aikaiset taistelupaikat ovat mielenkiintoisia retkikohteita.

Pinta-ala oli vesistöineen 904 km2. Kuntaan kuului 27 kylää: Haukkaselkä, Hippola, Hunttila, Huunukka, Hättilä, Janaslahti, Kerisyrjä, Kirkonkylä, Kitelä, Koirinoja, Koivuselkä, Kokkoselkä, Kytösyrjä, Leppäsilta, Metsäkylä, Mursula, Mäkisalo, Nietjärvi, Pitkäranta, Purovaara, Ruokojärvi, Räkäli, Sumeria, Syskyjärvi, Syskyä, Uomaa ja Välimäki.

Kirkonkylä oli pitäjän hallinnon keskus, jossa oli myös useita kauppoja. Pitkäranta oli kauppalatasoinen teollisuustaajama, jossa oli mm. oppikoulu. Asukkaita oli 1930-luvulla 14.500, heistä runsaat puolet kuului luterilaiseen, vajaa puolet

ortodoksiseen kirkkoon. Tärkein elinkeino oli voimakkaasti kehittyvä maa- ja metsätalous. Teollisuus työllisti myös hyvin, erityisesti Pitkärannan saha ja selluloosatehdas. Lisäksi oli Jylhävaaran puuhiomo, Hunttilan tiilitehdas, meijeri, myllyjä, sahoja ja voimalaitoksia.

Pitkärannassa louhittiin ja jalostettiin aiemmin lähinnä kuparimalmia, mutta sieltä saatiin myös rautaa, hopeaa ja tinaa. 1800-luvulla Pitkärannassa oli maan suurin pullotehdas. Välimäellä oli vuosisadan vaihteen tienoilla rautakaivos.

Laatokan rantojen, rehevien lehtojen ja salojärvien näkymät ovat maalauksellisen kauniit. Sotien aikaiset taistelupaikat ovat mielenkiintoisia retkikohteita.

Ruokaperinteestä:

Hyvä ruoka on suunmukaista. Likilaskuinen leipä tai pulla oli "nitskaa". Jos leivän kuori oli noussut koholle, oli emäntä mennyt leivän sisään. Leipää käsiteltiin kunnioittaen, ei pantu ylösalaisin eikä heitelty. En tänmäpäivänäkään heitä leipää roskiin, koetan syödä tarkkaan joka palan. Ruoka siunattiin ja kiitettiin ruuan jälkeen taivaan isää ruuasta.(AK)

Rotinat impilahtelaisittain.

Rotinoiksi olen saanut ison pullarinkelin, sen sisällä oli keitinpiiraita ja kuiva kakku. Korissahan ne yleensä vietiin. Minulle tuotiin matkalaukussa junakyydillä 1963.(AK)

Sananparsia:

Kenen kenkä kapsaa, sen suu napsaa. (AK)

Suu söis, vatsa vetäis, vai ei kestä heikot siäret.

Kyöhtyy suap, vai ei laihtuu.

Suolane ja sakii on talonpojan makii. (AH, AK)

Impilahden tiedonantajat: KPT 6, Aili Helenius (AH 140), Saimi Jääskeläinen (SJ 69), Airi Kettunen (AK 205), Niina Karisalo (NK 156), Elsa Keränen (EK 156), Irma Jokilehto, haast. Eevi Takala (IJ 157), Enni Leskinen (EL 105), Aino Mäntylä (AM 156), Väinö Raninen (VR 66). Taustatietoa: Pirkko Sallinen-Gimpl (PSG)

Pinta-ala oli vesistöineen 904 km2. Kuntaan kuului 27 kylää: Haukkaselkä, Hippola, Hunttila, Huunukka, Hättilä, Janaslahti, Kerisyrjä, Kirkonkylä, Kitelä, Koirinoja, Koivuselkä, Kokkoselkä, Kytösyrjä, Leppäsilta, Metsäkylä, Mursula, Mäkisalo, Nietjärvi, Pitkäranta, Purovaara, Ruokojärvi, Räkäli, Sumeria, Syskyjärvi, Syskyä, Uomaa ja Välimäki.

Kirkonkylä oli pitäjän hallinnon keskus, jossa oli myös useita kauppoja. Pitkäranta oli kauppalatasoinen teollisuustaajama, jossa oli mm. oppikoulu. Asukkaita oli 1930-luvulla 14.500, heistä runsaat puolet kuului luterilaiseen, vajaa puolet

ortodoksiseen kirkkoon. Tärkein elinkeino oli voimakkaasti kehittyvä maa- ja metsätalous. Teollisuus työllisti myös hyvin, erityisesti Pitkärannan saha ja selluloosatehdas. Lisäksi oli Jylhävaaran puuhiomo, Hunttilan tiilitehdas, meijeri, myllyjä, sahoja ja voimalaitoksia.

Pitkärannassa louhittiin ja jalostettiin aiemmin lähinnä kuparimalmia, mutta sieltä saatiin myös rautaa, hopeaa ja tinaa. 1800-luvulla Pitkärannassa oli maan suurin pullotehdas. Välimäellä oli vuosisadan vaihteen tienoilla rautakaivos.

Laatokan rantojen, rehevien lehtojen ja salojärvien näkymät ovat maalauksellisen kauniit. Sotien aikaiset taistelupaikat ovat mielenkiintoisia retkikohteita.

Hyvä ruoka on suunmukaista. Likilaskuinen leipä tai pulla oli "nitskaa". Jos leivän kuori oli noussut koholle, oli emäntä mennyt leivän sisään. Leipää käsiteltiin kunnioittaen, ei pantu ylösalaisin eikä heitelty. En tänmäpäivänäkään heitä leipää roskiin, koetan syödä tarkkaan joka palan. Ruoka siunattiin ja kiitettiin ruuan jälkeen taivaan isää ruuasta.(AK)

Isäni oli uskovainen mies, muistan kun lapsena Karjalassa aina kun istuttiin pöytään, kaikki ristivät kätensä ja isä luki ruokarukouksen. Sitten vasta sai ruveta syömään. Ruokaa kunnioitettiin. Pörysiä niin kuin meillä sanottiin - leivän paloja ei saanut jättää vaan piti syödä kaikki.(LM)

Entinen mies moitti vaimoaan, kun nuorikko ei osannut keittää niin hyvää riisivelliä kuin äiti ennen teki. Kerran vaimon velli sattui vähän palamaan pohjaan ja vaimo pelkäsi, että nyt tulee nuhteita. Mutta mies oli mielissään ja sanoi, että nythän sinä olet oppinut tekemään sellaista velliä kuin äiti ennen teki. (LM)

Leivontaohjeita

Perinteisistä piiraista mainittakoon pyöröt (Jaakkimassa tunnettiin ennen vanhaan myös nimitys tapuntaiset). Laila Mäkelän mukaan pyöröjä tehtiin Jaakkimassa yleensä tavallisesta happamesta ruistaikinasta taputtelemalla pyöreät pohjat, joille levitettiin perunapuuroa ja paistettiin ruskeiksi. Voideltiin voilla molemmin puolin.

Leivontavihjeitä entisestä Jaakkimasta:

Makeita leivonnaisia varten voi pestiin, että suolanmaku saatiin pois. Siksi vanhat ohjeet alkavat usein: Voi pestään. Nykyisin voi käyttää leivontamargariinia.

Erityiskortistossa (reseptit) on virkamiesperheen leivonnaisia 1920- ja 1930 -luvuilta (omenapiirakka, valkoiset piparkakut, kanelimuroleivät). Nämä Erkki Einolan ohjeet perustuvat hänen äitinsä resepteihin ja ovat usein Räisälän Myllypellolla 1920-luvulla järjestetyn leivontakurssin perua.

Laatokan luoteispitäjissä, vanhastaan nomemomaan Jaakkimassa, Sortavalan mlk:ssa ja Kiteellä on valmistettu lanttupiiraita, joita on nimitetty supikkaiksi.

Jaakkiman tiedonantajat: KPT 6:

Erkki Einola (EE 70), Laila Mäkelä (LM 77), Ritva Mörsky (RM 136).

Haastatteluja: Aune Werman (AW, haast. Pirkko Sallinen-Gimpl)

Koevalmistus: Pirkko Sallinen-Gimpl (PSG)

= Sovjetskij

Johannes sijaitsi Viipurinlahden rannalla, Koivistonniemen suojassa. Lännen puolelta sitä reunusti vehmas tiheään asuttu saaristovyöhyke. Monet jalopuut ja runsas kasvillisuus olivat tyypillisiä pitäjän alueella. Johanneksen mannerosan halkaisi Länsi-Kannaksen sydänseuduilta alkunsa saava Kosen- eli Rokkalanjoki, jonka jokilaaksoa seuraava asutus muodosti yhtenäisen ja kehittyneen

maatalousalueen.

Pitäjän pinta-ala oli 218 km2, josta viljeltyä 4455 ha. 1930-luvulla Johannekseen kuului 23 kylää. Vuonna 1938 asukasluku oli 9368. Maatalous, kalastus, merenkulku, teollisuus ja satamat tarjosivat työtä asukkaille. Teollisuudesta mainittakoon Hackmanin selluloosatehdas, Kirkkoniemen teollisuuslaitokset ja Rokkalan Sementtivalimo. Niemelässä toimi aikanaan vientisahausta harjoittava Pitkäsaaren saha, jonka omisti Aunuksen Puu Oy. Vanhinta teollisuutta edustivat

Koskijärven sahamylly vuodelta 1584, Johanneksen lasitehtaat Kukkola, Rokkala ja Kirkkoniemi (Rokkala glasindustri-aktiebolag) 1772-1926 (oli aikanaan Pohjois-Euroopan suurin lasinvalmistaja). Anton Alfthanin perustama Suomen ensimmäinen kynttilätehdas (Havi) sijaitsi alkuaan Johanneksessa, Kirjolan kartanossa. Meijereitä oli Karhulassa, Tikkalassa ja Kaislahdessa. Viipurin

torilla käytiin kauppaamassa puutarhatuotteita.

Johannekseen oli säännöllinen laivayhteys Viipurista. Viipuri - Koivisto - Terijoki rautatie ja Uuraan rata kulkivat pitäjän kautta, samoin päivittäinen linja-autoliikenne Viipurista Terijoelle.

Nykyinen Sovetskij = "Neuvostola", on kaupunki Viipurin paperi- ja selluloosatehtaan ympärillä. Tehdas, Lokki-hotelli ja osa kerrostaloista on rakennettu suomalaisten toimesta 1990-luvun vaihteessa. Asukkaita on 10.000. Matrosovan sovhoosi toimii laajalla alueella, entisen Johanneksen kylissä ja työllistää yli 1.000 henkilöä.

= Lesogorskij, "Metsämäki".

Enso = Svetogorsk, "Valovuori".

Jääski oli kaksijakoinen pitäjä Vuoksen yläjuoksun varrella. Pinta-ala oli 400 km2, josta peltoa 8000 ha, niittyä 300 ha ja kasvitarhoja 40...50 ha. Se oli väkiluvultaan Suomen neljänneksi suurin maalaiskunta, asukkaita vuonna 1939 20.800. Pitäjässä oli 60 kylää ja 18 kansakoulua.

Teollisuuden ja kaupan keskuksena oli Enso. Ympärillä oli laaja maatalousvaltainen pitäjä. Pitäjän vaakunassa kuvataan sekä teollisuutta että maataloutta. Jääsken maa- ja karjatalous olivat edistyksellisiä. Pitäjässä oli runsaasti harrastustoimintaa. Nuorisoseurat toimivat vireästi jo 1900-luvun alussa. Monet Jääsken urheiluseurat ja urheilijat yltivät mainetekoihin. Tunnetuimpia oli pikaluistelun maailmanmestari Lasse Parkkinen. Vuoksen yli johtanut silta oli aikanaan Suomen pisin maantiesilta. Sen lähellä sijaitsi Jääsken vuonna 1844 valmistunut kirkko. V:n 1913 peruskorjauksen jälkeen paikkoja oli 2000 sanankuulijalle.

Enso-Gutzeit Oy:n monipuoliset teollisuuslaitokset tekivät Enson tunnetuksi jo 1920-luvulla. Yritysmaailmassa Enso on tuttu nimi vielä 1990-luvullakin. Yhtiön pääkonttori oli ennen sotia Ensossa. Enso-Gutzeitin lisäksi Jääskessä oli huomattava määrä muutakin teollisuutta, jota rakennettiin koko ajan lisää 1930-luvulla: Rouhialan voimalaitos, Suomen ensimmäinen tekokuitutehdas Kuitu Oy, Oy Vuoksenniska Ab:n Imatran rautatehdas (nykyinen Imatra Steel Oy), Outokumpu Oy:n kuparitehdas ja rikkidioksiditehdas (nykyisin Harjavallassa),

Enson perunapolttimo ja paljon muuta.Runsaan teollisuuden myötä Jääski erosi viimeisinä vuosina huomattavasti Karjalan muista maalaiskunnista. Siellä oli teollisuustyöpaikkoja myös naisille.

Enso oli valtio valtiossa ja havitteli kauppalaksi muuttumista. Tehdasyhdyskunnalla

oli esimerkiksi oma sairaala.Rajanvedossa 1940 jäi 15 prosenttia Jääsken pinta-alasta Suomen puolelle. Kunnalla ei kuitenkaan ollut sotien jälkeen elinmahdollisuuksia. Jääsken kunnan rahoilla pääosin perustettiin Imatran kauppala. Jääsken kyliä oli Imatran ohella myös nykyisten Joutsenon ja Ruokolahden kuntien alueilla. 1990-luvun tunnetuin jääskeläinen on eduskunnan puhemies Riitta Uosukainen.

istäs laps lauantain tietäis, jos ei paistettais piirakkoi!

Karjalaiseen pitopöytään kuuluu alkuruokana ruisleipää, vehnäleipää, karjalanpiirakat, voita, lohta, silliä, rosollia, tuoresalaattia, sienisalaattia ja aladoobia. Juomana kotikalja ja maito. Lämmin ruoka: karjalanpaisti, perunat, lanttu- ja makaronilaatikko, porkkanoita ja herneitä. Jälkiruoaksi luumukiisseli kerman kanssa. Tämä pitopöytä laitettiin sukulaisille (n. 40 h.) 80-vuotispäivillä Imatralla v. 1987. (KR)

Hautajaisrokka oli ja on edelleen hautajaisruoka monien jääskeläisten parissa. Sitä tarjottiin heti hautaamasta tultua hautajaisväelle karjalanpiirakoiden kanssa.

Häissä vielä 1930-luvulla saattoi olla istumapöytä, jossa liinalla katetulle pöydälle asetettiin lautaset jokaiselle ruokailijalle. Lämmin ruoka ja jälkiruoka syötiin samoilta lautasilta.

Äitini oli pitokokkina 1920-luvulla, ja jo silloin oli myös seisomapöytiä pidoissa. Valkoisella liinalla katetulle pöydälle laitettiin lautaspinkat, siihen veitset, haarukat ja sitten voileipäpöytään silliä, rosollia ja sienisalaattia. Lämpiminä ruokina oli liharuokana karjalanpaisti ja erilaiset laatikot ja perunat.

Täytekakku tuli muotiin ja muistan, että siskoni hautajaisiin tehtiin täytekakku. Olin kymmenvuotias (s. 1907) ja sanoin kakkuemännälle, että kunpa minäkin oppisin noita leipomaan.

Jääskessä maalaistaloissa oli tapana viedä naapuriin järjestettäviin pitoihin - myös hautajaisiin - etukäteen maitoa leipomista varten ja itse pitoihin vietiin kahvikakku tuliaisiksi. Nyt viedään vain kukkia.

Lauantaina oli Jääskessä leipomispäivä. Silloin pantiin uuniin ensin potattikakkarat, sen jälkeen muuta pullaa ja marjapiirakkaa vehnäkuoreen tehtynä. Sen jälkeen uuniin laitettiin liharuukku tai tirriruukku (vettä, puolukkaa, ruisjauhoja) kypsymään jälkilämmössä hyvänmakuiseksi. (KR)

Mitä on pistinvesi?

Lauantaina usein leivottiin perunapiirakoita ja sitten laitettiin uuniin paistumaan sianlihaa ja uunipuuroa ohraryyneistä. Iltaruoka oli sitten sellainen, että perunapiirakan pohja kastettiin lihapaistin vedessä (pistinvedessä) ja puuroa syötiin joko maidon tai marjasopan kanssa. (IN)

Ruoka on ain hyvvää nälkää vastaa.

Kyl ruokahalu syyves kasvaa.

Syötä vierasta sanoil, siks ko keitos kerkiää.

Sellasen ruoka syyvää, millasen sattuu syntymää.

Luu vierest on liha makijaa.(AR)

Suus sullaa ja syvämes pallaa.

Syömine se o pääelinkeino.

Syyvä pittää, vaikkei se nii kelpaiskaa (ettei tauti saa valtaa).

Leipä o Jumala viljaa, sitä ei saa noi maaha heittää (lapselle, joka nakkasi voileivän kädestään lattialle; koivunvarvulla siitä kintuille sai, mutta siitäkin voi sanoa että ei se kipijä, vaan se häpijä).

Ei vieras talloo hävitä.

Ei makijaa mahan täyvelt.

Viis virkaa, kuus nälkää.

Hyväst ko mumma pulla uunis, ei pala eikä paistu.

Riitti parraiks ko Piepposen puuro.

Pitkä ko nälkävuos.

Hyvä leipäpuu (hyvä pettupuu: pitkät ja puhtaat oksakiehkuravälit).

Kyllä Jumala hullut elättää, viisaat kassokoo eteihei.

Syöphä sitä paljonkii, ellää vähemmälläkii.

Leipää ne o murutkii.

Sev ver sukkuu ko seissemäs kirnu huuheves voille.

Ymmärrät sie Yrjö Mar, mitä vettä kirnuu pannaa. - Haalia hornakkaa (= kädenlämpöistä).

Ei luutonta lihaa eikä päätöntä kallaa. (OH)

Jääsken tiedonantajia:

- KPT 6: Yrjö Kärkäs (YK 15), Anna Kyllö (AM 145), Margit Niemelä (MN 93), Irja Niemi (IN 167), Aune Nokelainen (AN 76), Airi Patrakka (AP 111), Kerttu Ritolahti (KR 194), Hilkka Suojalehto (HS 149).

• Haastatteluja, Pirkko Sallinen-Gimpl: Olavi Hämäläinen, OH, Lahti < Jääski, Annikki Routakorpi, AR, Lahti < Jääski.

Kanneljärven kunta sijaitsi Keski-Kannaksella Viipurin ja Pietarin puolivälissä. Kunta erosi Uudenkirkon kunnasta seurakuntana 1923 ja kuntana 1925. Asukasluku v.1939 oli n. 3500. Alkuperäiset asukkaat olivat äyrämöisiä. Myöhemmin alueelle muutti Savosta ja muualta uudisasukkaita, joita kutsuttiin savakoiksi.

Kunnan alueella oli paljon pienehköjä järviä ja jokia. Suurin, Suulajärvi ulottui kolmen kunnan alueelle. Suulajärvi, Liikola ja Liikolan mylly Myllytuvan tarinoineen ovat kuuluisan kannakselaiskirjailijan Unto Seppäsen useissa kirjoissaan

ikuistamat. Näistä Evakko-teos on filmattu.

Kanneljärven kunnan alueella oli kolme rautatieasemaa. Lounatjoella oli 1942 rakennettu asemarakennus, joka on palanut. Kanneljärvellä toimii entinen rautatieläisten sauna asemana. Mustallemäelle on rakennettu uusi asemarakennus.

Kahdeksan kylän kunta oli maatalousvaltainen. Kansakoulu ja kauppoja oli joka kylässä. Teollistuminen alkoi 1800-luvulla kun Raivolaan perustettiin rautaruukki. Kuuterselästa Kuutro-ojan varrelta sinne ajettiin rautamultaa, pääasiassa talviaikana. Ajotietä kutsuttiin malmitieksi. Tervatehtaita oli Kuuterselän takamailla Onkamojoen varrella, Mustallamäellä sekä Lastikkalan kylän lähellä. Raaka-aineena käytettiin suosta nostettuja kantoja sekä kaatuneita honganrunkoja. Viime vuosisadan lopulla oli Merisuolla turvepehkutehdas, jossa työskenteli enimmillään 300 henkilöä.

Mustanmäen aseman lähellä oli useita pärehöyläämöjä, joista toimitettiin päreitä ympäri Suomea. Sahalaitos perustettiin Hämeenkylään 1910 paikkeilla, sen omisti Joonas Määttänen. Aluksi tuotanto meni paikkakunnan tarpeisiin, mutta myöhemmin sieltä vietiin lautatavaraa Pietariin ja Kronstadtiin. Saha siirrettiin

1920-luvulla Kanneljärven asemalle ja sitä laajennettiin huomattavasti. Nimeksi tuli Veljekset Määttänen Oy. Siihen tuli puusepänverstas, höyläämö ja höyrykuivaamo sekä kauppamylly vehnänjauhatuslaitteineen. Sieltä oli myöskin sähkönjakeluverkosto moniin kohteisiin.

Kunnalliselämä oli vireää, mitä osoittaa sekin, että näin pienestä kunnasta oli kolme kansanedustajaa, Erkki Paavolainen, Simson Pilkka ja Vilho Nikkanen yhtä aikaa eduskunnassa. Uno Ullbergin suunnittelema Kanneljärven kirkko vihittiin käyttöön 1934. Kirkko sai kokea sodan kolhut. Se paloi 1984. Osittain sortuneet seinät ovat pystyssä. Kanneljärvelle ovat sen nykyiset asukkaat perustaneet ev.lut. seurakunnan, joka kokoontuu kirkon sakaristossa. Kirkon vierelle, entiselle sankarihautausmaalle pystytettiin Kannel-Säätiön toimesta muistomerkki, joka

paljastettiin 4.6.1991. Entiset hautamuistomerkit on hävitetty ja hautausmaa on nykyasukkaiden käytössä.

Kirkkoa vastapäätä oli 1894 perustettu Kanneljärven kansanopisto, jossa monet kanneljärveläiset ja ympäri Suomea tulleet nuoret saivat opetusta käytännön asioista ja henkisen elämän arvoista. Varsinkin alkuvuosina siellä oli paljon oppilaita Inkeristä ja Virosta. Opiston johtajana toimi ennen talvisotaa pitkään Erkki

Paavolainen, tunnettu karjalainen, Karjalan Liiton toiminnanjohtaja ja heimotyöntekijä. Opisto muutti talvisodan alkaessa ensin Vihtiin ja sitten Lohjalle, jossa se toimii vieläkin Kanneljärven kansanopiston nimellä.

Mustanmäen aseman lähellä vaikutti tunnettu nuorisoseuramies ja kirjailija Paavo Montonen. Kanneljärveläisistä urheilijoista mainittakoon keihäänheittäjät Yrjö Nikkanen ja Pauli Vesterinen. Kuuterselän tunnettu poika oli moninkertainen harmonikkamestari Viljo Vesterinen.

Kuuterselän kylässä ja tien varrella riehuivat kesäkuussa 1944 siihen mennessä sodan kovimmat ja suurimmat panssaritaistelut. Launiaisten kivinavetan rauniot antoivat suojaa monelle taistelijalle.

Hämeenkylässä syntyi Vilho Rättö, joka ensimmäisenä miehistöstä palkittiin Mannerheim-ristin arvokkaalla kunniamerkillä. Sodan muistomerkkejä on pystytetty lähelle entistä pappilaa ja Kuuterselän kylän reunalle sekä Sykiälän kansakoulun lähelle. Sykiälän kylä on ainoa Kanneljärven kylistä, jota sota ei kokonaan

hävittänyt. Kansakoulukin toimii entisessä rakennuksessa. Muiden kylien pellot ovat pääasiassa kolhoosien viljelyksessä tahi laitumina ja rakennukset poissa. Kirkonkylään on rakennettu viisikerroksisia taloja. Siellä on myös valtaisa kanakolhoosi, jossa sanotaan olevan 1,5 miljoonaa kanaa. Kylien laitamille on

noussut taaja pientaloasutus Entiset tiet kunnan alueella ovat jonkinlaisessa käyttökunnossa. Kanneljärven kirkkomäen eteläpuolella kiertää uusi tie, joka yhtyy

entiseen asemalle menevään tiehen.

= Sevastjanova, "Toukola".

Kaukola rajoittui Hiitolan, Kirvun, Räisälän ja Käkisalmen pitäjiin sekä Laatokkaan. Pinta-ala oli ilman vesiä 264 km2. Suurin pituus länsi-luoteesta itä-kaakkoon 29 km, leveys pohjois-koillisesta etelä-lounaaseen 15 km. Asukkaita (1921) 4,850 henkeä; asukastiheys 18,4 km2:llä. Kyliä 27: Hautapelto, Heinsalmi, Hyypölä, Iknaattala, Järvenpää, Kaarlahti, Kankaanmäki, Kaukola (Kirkonkylä), Keiholampi, Keräpelto, Kirkonmaa, Kortteensalmi, Koverila, Liinamaa, Miinajoki, Monittula, Munkinsalmi, Pataksela, Piiskunsalmi, Riihilahti, Riihipelto, Rokosina, Suokkala, Säppää, Tervola, Uskinsaari ja Variksela. Asuinrakennusten lukumäärä 763 (1920).

Kansakouluja 9: Kirkonkylän (ava-usvuosi 1878), Suokkalan (1897), Liinamaan (1899), Ojajärven (1907), Kortteensalmen (1908), Koverilan (1908), Järvenpään (1912), sekä Ala-Kaukolan ja Ylä-Kaukolan koulut (1921). Laulu-, soitanto-, käsityöopisto ja säveltaitoseminaari, miesten käsityökoulu.

Rautateitä 10 km, asemia ja pysäkkejä 2 (Ojajärvi, Kaarlahti), maanteitä 64 km.

Pohjoiset osat muistuttavat luontonsa puolesta Laatokan pohjoisrannikon epätasaisia seutuja, eteläpuoli taas liittyy läheisemmin Kannaksen loivakaartoisempiin maihin.

Vesistöjä on runsaasti. Keskussäiliönä on Vuoksen pohjoishaara, joka laajenee lähellä pitäjän etelärajaa, Käkisalmen pitäjässä, suureksi järveksi. Alueen eteläosassa on Miinajoen reitti, joka saa vetensä länsirajalla olevasta Pitkäjärvestä (23 ymp.), virtaa sitten Saarijärven (15 m) läpi, laskee Kaukolanjärveen (10 m) ja Säppäänjärveen (9,5 m) sekä purkautuu Vuoksen Tervolanlahteen. Huomattava vesireitti on Ilmeen-, Ilmet- eli Virranjoki, joka saa alkunsa Rautjärven pitäjästä ja Kaukolan pohjoisosassa levenee pitkäksi järveksi (16 ymp.), laskien sitten Koverilanjärveen Järvenpään kylän vieressä ja sieltä pitkään, kiemurtelevaan Raminselkään, joka Kapeasalmen kautta on Vuoksen yhteydessä. Yhdensuuntaisena Raminselän kanssa tunkeutuu Vuoksesta pitäjään idempänä

oleva Heinsalmenlahti. Vuoksen Käkisalmenhaaran pohjoinen laskuväylä,

Pärnänvirta, kulkee monissa kiemuroissa Kaukolan ja Käkisalmen rajalla ja laskee

Noisniemen kohdalla Laatokkaan.

Vesistöt ovat Kaukolassa. kuten niin monessa muussa Suomen pitäjässä, määränneet asutuksen ryhmityksen. Niiden rantamille on muodostunut hedelmällisiä savimaita, niiden varsilla voi harjoittaa kalastusta ja yhdysteinä niillä on ollut suuri merkitys.

Kaukolassa keskittyivät kylät Kaukolan-, Säppään- ja Koverilanjärvien ympärille, missä on hyvät viljelysmaat. Varsin taajaa asutusta oli myös Raminselän itäpuolella rautatien läheisyydessä.

Suurtiloja pitäjässä oli vain muutama, huomattavimmat olivat Järvenpään hovi ja

Pataksela. Pitäjässä oli muutamia pieniä myllyjä, sahoja ja nahkatehtaita sekä sähkövoima-asema. Kotiteollisuutta harrastettiin huomattavasti. Useimmissa kylissä valmistivat asukkaat itse työrattaansa ja rekensä, vesistöjen varsilla tehtiin kalanpyydyksiä ja Liinamaan kylässä puuastioita.

Kaukola kuului kappelina Räisälän seurakuntaan ainakin vuodesta 1693 (oma

pappi), siirrettiin Käkisalmen emäseurakuntaan 1849 ja erotettiin omaksi

kirkkoherrakunnaksi 1869.

MUINAISMUISTOJA. Pitäjä on kivikautisista löydöistä rikkaimpia Suomessa. Runsaita ovat olleet löydöt varsinkin laajalta kivikautiselta asuinpaikka-alueelta kirkolta koilliseen Riukjärven, Piiskunsalmen, Tossikanlahden, Ilmetjoen ja Kortteensalmen rannoilla. Rokosinan kylässä on kivikautinen asuinpaikka Säppäänjärven lounaisrannalla; samanlaisia löytöjä on vielä Juoksemajärven seudulta Räisälän rajalta. Pronssikautinen skandinavinen kirves on löydetty Rokosinan kylästä. Maahautakalmistoja rautakauden lopulta on Koverilan kylässä Järvenpäänjärven rannalla Kekomäellä ja Kulhamäellä sekä Rokosinan kylässä ja Säppään kylän rantaryhmässä. Rautakautisen asunnon jäännöksiä on löydetty Koverilan kylästä kalmistojen läheisyydestä. Hajalöytöjä rautakauden lopulta on Järvenpään kylästä ja Kaukolan kylän Montosen ryhmästä. Muinaislinna on ollut Koverilan kylän Linnamäellä. Myöhempiä kalmistoja - kreikkalaiskatolisia tai sodanaikuisia - on tavattu mm. Kaarlahdella, Kopraharjulla Ylä-Kaukolassa ja Laukkaanmäen juurella Koverilassa.

Kaukolassa tehtiin pyöreitä perunakakkaroita, puolikuun muotoisia ohrapiirakoita, soikeita riisipiirakoita, ja puolikuun muotoisia rotinapiirakoita eli -kukkoja. Lanttukukko ja kalakukko olivat myös puolikuun muotoisia. Kolme viimemainittua olivat kooltaan suurempia kuin piirakat. Makeat marjapiirakat olivat levymäisiä ja koko pellin suuruisia. Porkkanapiirakkaa tehtiin myös. (TV)

Arkipäivän ruokia oli mm. kuorineen keitetyt perunat ja sianlihakastike, käytettiin nimeä potathautoi ja soussiii. Soussia varten oli peltisiä paistinpannuja, joista käytettiin nimeä riehtilä. Tavallinen kahvileipä esim. "oamkohvin kans" oli kotona tehty vesirinkeli. (AI)

Kaukolan tiedonantajia: KPT 6: Sinikka Lehikoinen (SL, haast. Olga Heikkonen 117), Aura Iivonen (AI 151), Tyyne Valkonen (TV 116).

= Svobodnoje, "Vapaala"

Kirvu oli teollistunut maanviljelyspitäjä Vuoksen itäpuolella syvine laaksoineen, vuolaine jokineen ja siintävine järvineen. Helisevän ja Kuunjoen vesistöt halkaisivat pitäjää nykyisen valtakunnan rajan yli pohjoisesta etelään.

Asukkaita oli ennen sotia lähes 9000. Kyliä oli 46 ja kansakouluja 18 sekä Sairalan

Evankelinen kansanopisto. Pitäjän kokonaispinta-ala oli 650 km2, josta vesistöjen osuus 44 km2. Viljelypinta-alaa oli 9.300 hehtaaria.

Kirvu oli kuulu huopatehtaistaan. Suurimman osan valtakunnan huopatavaroista tuottivat Kirvun huopatehdas, Puumalan huopatehdas Inkilässä, Verran huopatehdas Tietävälässä ja lukuisia pienempiä verstaita. Vientisahat sekä vehnämyllyt Inkilässä, Sairalassa ja Tietävälässä edustivat teollisuutta, samoin muutama nahka- ja tiilitehdas.

Vuosisadan alussa perustettu 300 hoitopaikkainen Kirvun Luonnonparantola

tunnettiin maan rajojen ulkopuolellakin. Se antoi saksalaisen kuhneopin mukaista "Kirvu-hoitoa", parantaen sellaisista sairauksista, missä lääkärit eivät onnistuneet. "Heinii ettee ja pylly vettee". Voimistelu- ja urheiluseura "Kirvun Vilkas" sai useita

Suomen mestaruuksia joukkuevoimistelussa. Samoin Kirvun 1881 perustetulla

Lauluseuralla oli valtakunnallisia voittoja. Seura toimii ja laulaa edelleen kirvulaisten

juhlissa. Viipurin läänin ensimmäinen maamiesseura perustettiin Kirvuun 1875.

Luovutetun Karjalan pitäjistä Kirvu oli pisimpään kiellettyä aluetta, koska se oli

venäläisten sotilasvaruskunta-aluetta. Kirvun Pitäjäseuran toimesta onnistuttiin kuitenkin saamaan neuvottelut Kirvussa asuvien venäläisten viranomaisten kanssa. Ystävyyssopimus matkustamisesta kotiseudulle allekirjoitettiin syksyllä 1990. Tie avautui Kirvuun. Ensimmäiset pitäjäjuhlat luovutetulla alueella pidettiin juhannuksena 1991 Kirvussa 850 suomalaisen ja 250 venäläisen juhlavieraan joukolla.

Kirvuun matkataan ajamalla ensin Imatran tai Viipurin kautta Antreaan, ja sieltä edelleen Kirvuun.

Tuoretta silakkaa kutsuttiin hailiksi; sitä oli vain kevättalvella kaupoissa. Suolasilliä sanottiin seltiksi. Sitä ostettiin tynnyreissä Viipurista. (AK)

Mitä on nappavesi? Onko se samaa kuin dippaus?

Kun tehtiin paistia uunissa sian- ja raavaanlihasta, lihat otettiin lautaselle ja paistipotti pantiin keskelle pöytää. Jokainen otti kahvelin (haarukan) käteensä ja nappasi omaa leipä- ja piirakkapalaansa siinä. Sitä sanottiin nappavedeksi. Kyllä oli hyvää! (HK)

Sananparsia Kirvusta

Sukkelaa hyvä kerkiää emännän hyvän käsis.

Kaalivattii Kaisaa rekkee, antaa männä alamäkkee.

Hospoti pottaa pojat syö rokkaa.

Onpa tää käynyt Pohjanmaan kautta (pohjaanpalaneesta).

Jos leivän kuori kohosi erikseen, voi isäntä huutaa leivän rakoon emäntää,

muka emäntä oli siinä. (KV)

Kesti kestiä vaatii, pöydän pää pyöräystä.

Ei nälkä vassaa halkase eikä lämmin luita riko.

Ei vassa tarvii olla täys ko kirveen silmä.

Silmä ottaa, suu söisi, vaan ei mahu mahhaan.

Vatsa on täys ko papin säkki, mutta lukkarin lakkariin mahtuu vielä.

Keitto on ko morsian.

Rohkie rokan syöp, kaino ei sua kaaliikaa.

Ei pie kieltää keittämäst, syöphä yks, jos ei toine.

Lisän on rikka rokas, hämähäkki taikinas.

Syöphä suu leipääkii, jos se sannoiki syöp.

Näsäviisas näi tekköö, muil muonaase jakkaa, isse nälkää näkkyö.

Rinta on ko ryövärillä, vatsa ko suursyömärillä.

Veitsi on vanhan hammas.

Huonoista ajoista: Jo otti olkileipä.

Takaisin kääntyjälle: Susi söi eväät.

Ei syömättä suden jäljille (susijahtiin).

Kyllä nälkä opettaa suden pennun ulvomaan. (IK)

Kirvun tiedonantajia: KPT 6: Anna Akkanen (AA 156), Aune Kopra (AK 174), HOili Laine (OL 158), Anna Nikkanen, (AN, 65, haast. Bertta Hakkarainen), Ilmari Kuisma (IK 102), Meeri Repo (MR 97), Meeri Rehula, s. Virolainen (MRV 206) Eila Salonen (ES 158, haast. mm. Elsa Akkanen, EA 158), Kerttu Varpa (KV 178)

Haastattelutietoja: Annikki Meronen (AM), Maria Arminen (MA), haast. Pirkko Sallinen-Gimpl.

Appuu on hiiren pojastkii, jyvän syöp, ni kaks sittuu. Nii on ko Pirin Marin piirakat, ei oo kuorta eikä syväntä. (BL)

Kotvävyl pittää olla pitkä kaula, jot näkköö ruuvan pöyväst.

Hailii hiilil, kurvii koko haloil.

Kohvi on ko kuko verta, kerma on ko putroo, kehas Nikkanen Kivennavan Kotselästä.

Se on saatu mikä on tarjottu, sano sokia Mari. (ASV)

Kivennavan tiedonantajia:

KPT 6: Martta Alestalo (MA 135, haast. Viljo Karvonen), Sylvi Karhu (SK 135, haast. Viljo Karvonen.), Bertta Lifländer (BL 53), Sylvi Rantalainen (SR 6), Aili Sarvi-Virtanen (ASV 162).

Haastattelut: Ilona Latomaa (IL) ja Emmi Mikkolainen (EM), haast. Pirkko Sallinen-Gimpl.

= Primorsk.

Maalaiskunta ja kauppala.

Koiviston maalaiskunta ja kauppala sijaitsivat Karjalan kannaksen länsiosassa

Suomenlahden rannalla. Alueen pääosan muodosti pitkälle Viipurinlahteen työntyvä niemi ja sen kupeella olevat saaret, Koivusaari (Koivistonsaari), Tiurinsaari ja Piisaari. Koivistonniemen pituus kaakkois-luodesuunnassa on 39 km ja saarijonon pituus 27 km. Naapuripitäjät olivat Johannes ja Kuolemajärvi. Kauppalasta oli Viipuriin matkaa 50 km ja rajalle 100 km. Kunnan pinta-ala oli 285 km2 ja kauppalan 24 km2, yhteensä 309 km2. Koivistolla on runsaasti hiekka- ja sorakankaita. Niitä katkovat siellä täällä turvesuot, joiden keskellä oli lampia ja suonsilmiä. Savikkoja on vähän. Oli hyviä hiekkarantoja, kivikkoisia rantoja ja vesirajaan saakka ulottuvia nurmipeitteisiä rantoja.

Siellä täällä oli dyynimaita, joiden hiekkanietokset tuulen vaikutuksesta vaeltelivat

eteenpäin ja muuttivat muotoaan. Niitä oli mm. Tervahartialan kylän eteläpuolella,

Humaljoenlahden rantamilla, Patalan kylän lähettyvillä ja Tiurinsaaressa Vanhankylän kohdalla. Asukkaita oli maalaiskunnassa 9500 ja kauppalassa 2500. Kyliä oli 27, 15 mantereella ja 12 saaristossa. Pinta-alan mukaisessa suuruusjärjestyksessä olivat mantereen kylät: Humaljoki, Makslahti, Vatnuori, Mannola, Härkälä, Kiiskilä, Penttilä, Tetrinniemi, Kurkela, Rautanen, Kaipiala, Savonniemi, Tervahartiala, Lemminkylä ja Näykkilä sekä saariston kylät: Saarenpää, Patala, Tiurinsaari, Jaakkola, Partiala, Keskisaari, Eistilä,

Vanhakylä, Ingertilä, Kiurlahti, Alvattila ja Soukansaari. Asutuksen mukainen

suuruusjärjestys on erilainen.

Koivisto mainitaan Viipurin kappelina v. 1548 ja omaksi seurakunnaksi se muodostettiin v. 1575. Koiviston satama mainitaan jo keskiajalla, v:sta 1270 alkaen. Laivoja rakennettiin lähes kaikissa rannikon kylissä aina 1900-luvun alkuun saakka. Talonpoikaispurjehtijat kulkivat laivoillaan pääasiassa Pietarin, Inkerinmaan ja Viron satamissa. 1930-luvun lopussa noin 300 koivistolaista sai vakituisen tai osittaisen toimeentulonsa merimiehen ammatissa. Kalastusta harjoitettiin saariston ja Koivistonsalmen rantakylissä sekä talvella että kesällä.

Koiviston salmen Möllikänniemessä oli Itä-Suomen paras merisatamapaikka. Saaristo suojasi sitä tuulilta ja aallokolta ja merivirrat pitivät sen sulana muita Itä-Suomen satamia pitempään. Satamaan johti 9 m syvä väylä. Möllikän satama yhdessä Makslahden sataman kanssa oli vuonna 1933 Suomen satamista kuudenneksi suurin ja vientisatamana viidenneksi suurin. Vienti ja tuonti olivat yhteensä 387.250 tonnia

Terijoki - Koivisto rautatie rakennettiin v. 1916 ja Viipurinrata v. 1925. Emopitäjästä v. 1927 eronnut Koiviston kauppala ja maalaiskunnan puolella Makslahden

kylä olivat alueen vilkkaimmat liike-elämän keskukset. Koivistolla oli 5-luokkainen

oppikoulu, useita osuuskassoja, säästö- ja liikepankki, merikylpylä, matkustajakoteja, sairaala, kalanjalostamoja, sahalaitoksia, laivaus- ja puutavaraliikkeitä, joka viikkoiset toripäivät jne.

Koivistolla leivottiin samoja piirakoita kuin Johanneksessa (ks. ohjeet), lisäksi mainitaan mm rusina- ja tattaripiirakka. Karjalanpiirakan mallisia soikeita avopiirakoita ei tehty, mutta muistetaan ruiskuoreen tehty soikea umpipiirakka ohraryynitäytteellä. Se ummistettiin kiinni ja paistettiin alassuin eli ummistuspuoli alapuolella arinaa vasten. (EMM)

Leivottiin kerran viikossa lauantaina. Piirakat paistettiin sekä arinalla että pellillä. Tavallisia piirakoita olivat:

- putsipiirakka (perunatäyte, pyöreä, avonainen

- marjapiirakat vehnäkuoreen levynä, avonaisia

- umpikuoriset kaali-, lanttu- ja kalatäytteellä sekä rusupiirakkana (ks. Johanneksen ohjeet). (ET)

Koivistolaisii, joha on!

- Elina, tie miul koivistolaisii ruokii, jottai vaikka!

- No mitä?.

- ?

- Tahot sie rusupiirakkaa?

- Joha on! Sehä ois jo jottai!

- Kuor ol ruisleipätaikinast. Sisuksii hakattii hienoks raakaa perunaa. Sit laitettii ensiks kuore pääl sianlihapalasii, sit näitä hienoks hakattui potattii, sit taas lihhaa ja sit kuor ummistettii. Sai olla kauva uunis.

- Sit ko otettii uunist pois, nii sit voijettii veel ja pantii hautumaa mone pehmee vaattee sissee. Joskus iha uuni pääl.

- Se ol sit hyvää ruokaa, ei mikkää välipala, ei nii hienoo sannaa sillo oltkaa.

- Oot sie millo syönt kalloi potattii pääl ja piela poikii utalaa ja voipilkkui?

- A vot, joha ois!

Kalloi potattii pääl

suolasii silakkoi

kuoriperunoi/potattii

Pantii potatit kuorineen kiehumaan. Sit ko ne olliit puolkypsii, nii sit pantii ne liotetut silakat siihe pääl.

Silakkaserpa piela poikii utala

perunoita, silakoita, sipulia, maitoa, jauhoa

Potatit kuorittii, lohottii ja keitettii puolkypsäks. Lisättii palotellut silakat. Annettii kiehuu hyvi kypsäks, suurustettii jauhoil. Nii, sipulii pilkottii vissii potattii kans yhtä aikaa.

Voipilkut

ruisleipää, voita

Ruisleipää pilkottii kuutioiks pannul ja siihe laitettii voita taik markariinii. Siin niit sit tavallaa paahettii ja sit ko ne tuntuit sopivalt nii sit syötii.

- Muistat sie marjavellin?

- Mustikat ja vesi keitettii, siilattii, lisättii sokerii mau mukkaa. Suurustettii sopivaks potattijauhoil. Ei kovi paksuks. Tehtii melkei aina suntakiks. Joskus ol linnii ja pullaa sen kans. (ET)

Koiviston tiedonantajia: KPT 6:

Lahja Lautsala (LL 47), Eeva Maria Mäkeläinen (EMM 153), Aino Pettersson (AP 35), Elina Toikka (ET 55).

Leivonnaisista tehtiin seuraavia: otrakokkonen, potattikakkara, rotinarinkeli; piiraista: otraryyni- ja riisiryyni- tai perunapiirakka, sultsina, keitinpiiras, tupina, tupinakukkonen*, kukkonen, tsupukka, kukko (kurniekka), kala-, lanttu-, potaatti ja lihatäyttellä, rotina- ja marjapiirakka. (EN)

Kukkonen-leivonnainen voi tarkoittaa ainakin kahta erilaista piirakkaa. Se voi olla kuin pieni kukko, samanlainen muodoltaan ja päältä ummistettu, ks. Pälkjärven ohjeet. Paikoin sanotaan kukkoseksi myös pyöreitä piirakoita perunatäytteellä, ks. Soanlahden ohjeet.

* Tupinakukkosella tarkoitetaan yleensä Pälkjärven ohjeen mukaan tehtyä kukkosta, jonka taikina voi olla piirakka- tai ruisleipätaikinaa Ohrapuurotäytettä höystetään voilla tai siansilavalla. Paistettua voidellaan ja haudutetaan. Täytettä voidaan vaihdella. (PSG)

Lihataloudesta

Teuraseläimen veri otettiin talteen., siitä paistettiin lettuja. Suolista tehtiin saippuaa. Sisäelimistä tehtiin tappaiskeittoa. Keväällä tai kesällä teurastetut eläinten lihat oli suolattava melko kovaan suolaan. Osa lihasta kuivatettiin mm. ripustamalla keväällä päivän puoleiselle seinälle, jossa aurinko kuivatti lihasta nesteet. Myös leivinuunissa paistettiin lihaa. Ulkona kuivatettu liha suolattiin ennen seinälle ripustamista. (EK)

Kalanpyynnistä

Mateita ja haukia pyydettiin talvella iskukoukuilla. Täkynä käytettiin särkeä tai ahventa Karjalassa. Kesäaikana pyydettin verkoilla, merroilla (murrenimi oli pössi) sekä katiskoilla, haukia uistimella. Jos saatiin runsaasti kalaa keväällä, suurimmat kalat (hauet) suolattiin ja osa kuivattiin. Kapakalaa laitettiin siten, että hauki suolattiin ja pantiin ulkoseinään naulaan, jossa se kuivui ja syötiin myöhemmin. (EK)

Sienet ja marjat

Kotonamme käytettiin seuraavia sieniä:

tatit: punikkitatti (eli meillä oravikko), herkkutatti ja voitatti

rouskut: karvarousku (eli meillä vahvero), keltarousku, jota oli Karjalassa niukasti, haaparousku (eli meillä maitosieni eli maiteroinen) ja pikkurousku eli lepperoinen.

Haperoja (eli meillä nimi pilpo), käytettiin myös, niitä oli paljon, mutta usein matoisia.

Keltavahveroita eli kanttarellia ei meillä Korpiselässä ollut, mutta täällä Savossa on runsaasti, jopa myyntiin asti.

Marjoja poimittiin niiden kypsymisajan mukaan

- karpalo oli ensimmäinen (talven jäljiltä). Siitä keitettiin vain marjakeittoa eli reemiä

- seuraavana kypsyi mustikka, josta keitettiin mustikkakeittoa (perunajauhoja pantiin vähemmän kuin kiisseliin)

- suomuurain oli seuraava, siitä keitettiin lakkakiisseliä

- puolukka oli syksyn marja, jota poimittiin eniten; tehtiin puolukkakiisseliä ja keittoa (eli perunajauhoja pantiin vähemmän kuin kiisseliin). (EK)

Korpiselän tiedonantaja: KPT 6: Eino Kortelainen (EK 19). Taustatietoa: Pirkko Sallinen-Gimpl (PSG)

= Pionerskoje.

Kuolemajärvi erotettiin itsenäiseksi pitäjäksi Uudestakirkosta v.1871. Pituus pohjois-etelä suunnassa oli 50 km ja pinta-ala 353 km². Etelässä pitäjä rajoittuu 22 km:n pituudelta Suomenlahteen. Lännessä naapureina olivat Koivisto, Johannes ja Viipurin mlk, idässä entinen emopitäjä Uusikirkko, Muolaa ja Heinjoki. Asukkaita

oli 5332 henkeä vuonna 1939.

Kuolemajärveläiset saivat elantonsa maanviljelyksestä ja kalastuksesta. Merkittävää teollisuutta ei ollut. Ennen itsenäisyyden aikaa Pietarin kauppa ja rannikkomerenkulku laivanrakentamisineen oli merkittävä elinkeino merenrantakylissä. Pitäjän nimi liitetään usein Mikael Agricolan kuolemaan, joka

tapahtui 9.4.1557 Muurilan kylän Kyrönniemessä. Todellisuudessa nimi oli asiakirjoista jo ennen tätä. On mahdollista, ettei nimellä ole mitään tekemistä kuoleman kanssa, vaan se on vääntynyt kansan suussa jostain muuta tarkoittavasta sanasta. Pitäjän ydin oli pitkä ja kapea Kuolemajärvi (nyt Ozero Pionerskoje), josta kauniin salmen erottamana haarautuu Hatjalahden järvi. Lounaassa on Kipinolan järvi ja Uudenkirkon rajalla pitkä ja kapea Kaukjärvi,

jonka rannalta on löydetty ensimmäiset kirkollisen toiminnan merkit.

Pitäjän poikki kulkee Viipuri - Pietari rantarata. Pitäjän muodosta ja Kuolemajärven hallitsevasta asemasta johtuen tiestö ja liikenne oli pääosin ohjois-eteläsuuntaista. Viipurista Huumolan, Summan ja Kaukjärven kautta Kuolemajärven kirkonkylään ja asemanseudulle Pentikkälään johtava tie on nykyisellään pääväylä Kuolemajärvellä

vieraileville.

Myös etelästä Terijoen suunnasta rantatietä pääsee Kuolemajärvelle. Samoin toimiva yhteys on Uudenkirkon kautta. Sen sijaan tieyhteys lännestä Koiviston suunnasta Humaljoelta Kolkkalan ja Hietasen kautta on ollut hyvin huonokuntoinen. Makslahdelta aikanaan ollut tieyhteys ei ainakaan vielä ole käytössä. Muutoinkin Kuolemajärven pohjoisosien tieolot ovat tällä hetkellä varsin huonot. Matkailijan

kannattaa varautua monin paikoin apostolin kyytiin. Kyläkuvausten yhteydessä kerromme vielä lisää pitäjän alueella nyt vallitsevista liikennöimismahdollisuuksista.

Kuolemajärvellä oli kolmekymmentä kylää, joista suurimmat jakautuivat vielä alakyliin.

Pitäjän keskuksesta on linnuntietä matkaa Käkisalmeen 40, Sortavalaan 60 ja Viipuriin 100 kilometriä. Naapuripitäjiä ovat lounaasta myötäpäivään Hiitola, Parikkala, Jaakkima ja Lumivaara. Pinta-ala ilman vesialueita oli 537 km2 vuonna 1939 ja asukkaita 10 032 henkeä. Peltoa oli 10 707 ha, kasvitarhaa 25 ha ja niittyä 467 ha. Teollisuutta oli vuonna 1895 perustettu osuusmeijeri sekä muutamia käsityöverstaita ja pajoja, joissa tehtiin mm. kutomatuotteita, luokkia ja hevospiiskoja.

Tärkeimmät asutuskeskukset olivat Kirkonkylä, joka tunnettiin myös nimillä

Kauppakylä ja Lopotti (Sloboda = Sloboda ven. = Kylä) sekä Elisenvaara. Kirkonkylän ja Elisenvaaran lisäksi pitäjään kuului 36 kylää. Kartanoita oli Suohovi Elisenvaaran aseman lähellä, Kurkijoki 16 km Elisenvaaran rautatieasemalta ja Tervu Laatokan rannalla, 28 km Elisenvaarasta. Yläkansakouluja oli 17, alakansakouluja samoin 17 sekä ruotsinkielinen kansakoulu Sorjossa. Kurkijoki tunnettiin erikoisesti maatalouskoulujen ja hevoskasvatuksen pitäjänä. Maamiesopisto perustettiin 1874, Elisenvaaran maanviljelyskoulu vuonna 1896 ja Itä-Karjalan karjanhoitokoulu vuonna 1904.

Kirkonkylässä oli kunnanlääkäri, Kurkijoen piirin piirilääkäri ja eläinlääkäri. Apteekit oli kirkolla ja Elisenvaarassa. Säästöpankki oli perustettu 1908. Elisenvaarassa oli Kansallis-Osake-Pankin konttori.

Seurakunta muuttui Stolbovan rauhan (1617) jälkeen kreikkalaiskatolisesta luterilaiseksi. Viimeinen kirkko oli puusta ja tehty vv. 1878-80 F. A. Sjöströmin piirustusten mukaan. Se paloi 1991. Kreikkalaiskatolinen kirkko rakennettiin 1933.

Kreikkalaiskatolisia oli 322.

Muinaismuistoiltaan Kurkijoki on rikas. Tuhannen vuoden takaisesta rautakautisesta korkeakulttuurista on tunnistettu seitsemän muinaislinnan paikkaa, joista 1800-luvun lopun kaivauksissa (Theodor Schvindt) löytyi erittäin runsas suomalaisperäinen esineistö. Tunnetuimmat ovat Lopotin linnamäki kirkonkylän keskustassa sekä Hämeenlahden linnavuori.

Myöhemmiltä ajoilta on tiedossa vanhoja kreikkalaiskatolisten kirkkojen paikkoja. 1600-luvun lopulla Kurkijoella oli muutaman vuoden ajan kaupunkioikeudet.

Muita perinneruokia (kuin reseptikortistossa mainitut) olivat Kurkijoella mm. ruishuttu, ohraryynivelli, maitolämmitys, sienisalaatti ja -kastike, vesirinkeli ym.

"Ennen sanoilla vierasta ruokittiin ennen sen kohvin joutumista.- nyt niitäkin vähän tarvitaan, se kun keittimellä laitetaan." (AS)

"Tytön tynkä, kuoalii kanta, nauriin napa." Kaalin kanta annettiin lapsille raakana nakerrettavaksi; se oli makeaa ja herkkua. (EK)

Pöytätavat: Hiljaisuus piti olla syödessä. Ja muutenkin kunnioittaa ruokaa. Lapsille sanottiin, että ei saanut hukkaan heittää ruokaa. Pala suussa ei saanut juosta ulos. Korostettiin ruokaa Jumalan lahjana Vaikka joskus oli vähemmän mieluista ruokaa, sitä piti kuitenkin syödä, sillä ei saanut Jumalan antia hyljeksiä. (EK)

Kaupunkituliaisia Kurkijoella 1930-luvulla

Muistan kun isä toi Viipurista pitkän sitnikan.* Se oli kuin ranskanleipää, mutta siinä oli isoja rusinoita. Pullasta poimin vain ne makeat isot rusinat. Ja sain siitä toruja. Isä toi Viipurista myös värillisiä pieniä rinkeleitä.- Muistan myös Viipurin rinkelit ja vesirinkelit. - Kesälomalle tuli Vehviläisen täti. Hän toi karamelleja ja vohvelikeksejä. Naapurissa oli käymässä kotonaan tytär. Hän oli tuonut viinirypäleitä ja antoi meille naapurin lapsillekin puoli rypälemarjaa jokaiselle. Sitä pidettiin kauan kielen päällä.(EK)

* sitnikka, siitnikka, -o = pitkänomainen, hiivalla nostatettu vehnäleipä, ven. sitnik.

Pitoruokia Kurkijoella 1930-luvulla

Talon vanhimman pojan häihin teurastettiin iso sika, hiehomullikka ja pari lihavaa lammasta. Pitokokki - kuulu taidoistaan - oli haettu pitäjän toiselta laidalta ja hän määräsi mitä ruokia valmistetaan kullekin aterialle kahden päivän aikana. Tarjolla oli lestleipää, ruisleipää, silliä, suolakalaa ja kalakeittokin. Liharuokia oli ensimmäisellä aterialla karjalanpaisti, toisella lihapyörykät. Sylttyä keitettiin muuripadallinen. Tehtiin myös maksalaatikkoa, lanttulaatikkoa, makaronilaatikkoa, rosollia ja keitettyjä perunoita, joita emäntä piti ensin liian tavallisena ruokana juhlapöytään, mutta pitokokki halusi tarjota niitäkin ja piti päänsä. Ruokajuomaksi varattiin maitoa ja kaljaa tehtiin monta tonkallista. Jälkiruokia oli ensimmäisellä aterialla luumu- kiisseli ja toisella vispipuuro. Vehnänen leivottiin isoiksi rinkilöiksi, joiden keskelle pöydässä asetettiin pikkuleivät. Kahvikakkuja oli useampaa lajia. Silloin oli jo täytekakku pitopöydässä. Ruoka- ja kahvipöydät oli valkealla kotikutoisella pellavaliinalla peitetty. Pöydissä istuttiin. Kun seisova pöytä tuli muotiin, alettiin käyttää pöytäkukkia ja muutakin uutta koristelua. Häissä ja läksiäisissä tanssittiin, hautajaisissa veisattiin virsiä. (Tiedot AH)

Kaupunki ja maalaiskunta

RUS = Priozersk, "Järvelä".

Käkisalmi, Vuoksen pohjoisen suuhaaran laskukohdalla Laatokkaan. Asukasluku v:n 1939 lopussa oli maalaiskunnassa kirkonkirjojen mukaan 5100, kaupungissa 5083. Näiden luterilaisten lisäksi oli 946 kreikkalaiskatolista. Noin sadalla asukkaalla oli äidinkielenä ruotsi, venäjä tai saksa.

Asemakaava-alue oli 2,5 km2. Lisäksi kaupunki omisti 550 ha metsää sekä 85 ha peltoa ja niittyä. Käkisalmi kasvoi nopeasti 1920...30-luvuilla teollistumisen ansiosta. Vanhempien kaupunginosien Suomenrannan puolen ja Rintkan puolen sekä pohjoislaidassa olleen ns. Uuden kaupungin lisäksi muodostuivat Hiekkalan,

Hakalan ja Omakotialueen kaupunginosat sekä Waldhof Oy:n avara tehdas-ja asuntoalue lähelle Laatokan rantaa. Puolustuslaitoksen hallussa oli kaupungin

etelälaidassa Uusi linna sekä pohjoislaidassa ilmavoimille lentokentäksi luovutettu

laaja alue.

Suorat leveät, tasaiset, monin paikoin lehtevillä puuistutuksilla somistetut kadut leikkasivat toisensa suorakulmaisesti, useimmat talot olivat puisia, yksikerroksisia ja niiden avarilla pihoilla oli vehmaita puutarhoja. Kaupungin alue on alavaa, vain muutamia metrejä Vuoksen pinnan yläpuolella. Laaja ja kaunis näköala yli koko kaupungin ja sitä ympäröivien vesien avautui Kalliosaaren näkötornista.

Huomattavimmat rakennukset: Käkisalmen linna, kaksi kreikk.kat. kirkkoa (rak.

1847 arkkit. L.T.J.Visconti ja 1894 Jac. Ahrenberg), Pohjoismaiden Yhdyspankin talo (Uno Ullberg 1925), ev.lut. kirkko (Armas Lindgren 1929) sekä muutamat Uuden linnan alueella olevat rakennukset, joista eräiden varhaisimmat osat ovat peräisin 1600- tai mahdollisesti jo 1500-luvulta. Kauppatori on keskellä kaupunkia.

Puistot: toinen kaupungin keskellä 1890-luvulta, toinen Kalliosaarella, jossa on hiekkainen uimaranta ja oli aikaisemmin kylpylaitos.

Hautausmaat: kaksi luterilaista ja yksi kreikkalaiskatolinen ovat kaupungin

pohjoispuolella.Puhelinlaitos: perustettiin 1893, sähkövalaistus v:sta 1916.

Pankkeja: Säästöpankki ja kolmen liikepankin konttorit. Oppi- ja sivistyslaitoksia: kansakoulut, 8-luokkainen valtion yhteislyseo, Rouvasväen yhdistyksen omistama naiskäsityökoulu. Kaupunginkirjasto (1933 4248 nid.).

Sanomalehtiä: Käkisalmen Sanomat (per. 1907, 3-päiväinen, kokoomusp.)

Huoltolaitoksia: kunnansairaala sekä 2 sotilassairastupaa.

Teollisuuslaitoksia: Veljekset Liljeqvistin konepaja (per. 1920). Käkisalmen nahkatehdas (per. 1903). Ab Waldhof Oy:n sulfiittiselluloosatehdas (per. 1929), Käkisalmen Saha Oy:n saha (rak. 1918), Laatokan sahaosakeyhtiö (rak. 1920), Suotniemen saha (per. 1845).

Sahoille ja Waldhofille tuotiin Venäjältä Laatokan yli proomuilla huomattavat määrät

puutavaraa.

Historia liittyy linnan historiaan ja ulottuu 1200-luvulle asti. Alkujaan lienee paikalla ollut vain suurenpuoleinen karjalaiskylä, joka rakensi omaksi ja koko Ala-Vuoksen asutuksen turvaksi Laatokan rannalle esihistoriallisen kylälinnan. Suomenvedenpohjasta (Viipurista) Laatokkaan ulottuvan vesireitin itäisenä päätepisteenä kylä sai kauppapaikkana tärkeän merkityksen ja tuli Venäjän ja Ruotsin riidanaiheeksi.

Ensimmäinen kaupunki on nähtävästi sijainnut nykyisen Uuden linnan alueella.

Sieltä se alkoi vähitellen - ainakin jo 1400-luvulla - siirtyä nykyisin kuivillaan olevan

virran yli Suomenrantaan, nykyisen satamaradan paikkeille.

Kaupungin kukoistuskausi näyttää olleen 1400...1500-luvuilla, jolloin sen lukuisa

kauppiaskunta kävi kauppamatkoilla pohjoisessa sekä Venäjällä ja Ruotsissa. 1400-luvun lopulla mainitaan Käkisalmen olleen Novgorodin toiseksi suurin kaupunki.Vatjan viidenneksen verokirja vuodelta 1500 luetteloi Käkisalmesta 183 taloa ja 1500...2000 asukasta. 1400...1500-lukujen vaihteessa kiihtyneet Ruotsin ja Venäjän väliset lukuisat sodat sekä usein sattuneet tulipalot (1300, 1580, 1634, 1679) ovat sen useita kertoja hävittäneet melkein perustuksiaan myöten.

1600-luvun lopulla asui vahvojen muurien suojaamassa Linnassa eli kesäkaupungissa ainoastaan linnan päällikkö, läänin maaherra sekä muutama suurkauppias. Isonvihan jälkeen ei siellä annettu asua ainoankaan siviilihenkilön.

Vanhasta kaupungista tuli silloin Uusi linna ja asukkaat alkoivat siirtyä entisiin

esikaupunkeihin, suomalaiset Siikaniemeen nykyisen torin ja Vuoksen sataman

seuduille. Venäläiset sotilaat rakensivat mökkejään itäreunalle, ns. Rintkan puolelle, 1800-luvulla osaksi siellä olleen vanhan hautausmaan päälle.

Jouduttuaan Ruotsin valtaan Stolbovan rauhassa 1617 kaupunki ja sen porvarit saivat etuoikeuksia (tullivapauden 10 v:ksi 1624, vapauden monista veroista ja oikeuden käydä kauppaa omilla laivoillaan ulkomaillakin), mutta ympäristön asukkaisiin juurtunut maakaupan halu ja usean pienen kaupungin (ennen muita Kurkijoen ja Sortavalan) harjoittama kilpaileva kauppa hidastivat Käkisalmen vaurastumista. V. 1634 kaupunkipalon hävittämä Käkisalmi rakennettiin Pietari Brahen tukitoimien ansiosta uudelleen 1600-luvun loppuun mennessä.

Isoviha hävitti Käkisalmen niin perin pohjin, että siellä vielä kymmenen vuotta rauhanteon (Uusikaupunki 1721) jälkeen ei ollut kuin 45 asukasta.

Venäjän valtaan joutunut Käkisalmi kasvoi hyvin hitaasti seuraavien kahdensadan vuoden ajan. Kaupungin saadessa 1800 oman raastuvan siellä oli ainoastaan 400 asukasta. Sataman suu mataloitui 1857 toimitetun Vuoksen laskun jälkeen niin, että siihen pääsivät vain matalassa kulkevat alukset aallonmurtajien välissä olevaa kapeaa, alituiseen syvennettävää väylää pitkin.

Myrskyn sattuessa oli turvauduttava 9 km kaupungista olevaan Kivisalmen hätäsatamaan. Kun lisäksi maakauppalupa loi myymäläverkoston ympäristöön, Käkisalmen merkitys kävi entistäänkin vähäisemmäksi. Vasta rautatien tulo v. 1919 ja samanaikainen Suomen itsenäistyminen alkoivat vilkastuttaa kaupunkia. Siihen asti se oli vain lähimmän maaseudun kauppakeskuksena ja koulukaupunkina.

Voimakas nousukausi alkoi, kun v. 1929 perustettu Waldhofin selluloosatehdas aloitti toimintansa. Se ennätti toimia perustajiensa hyväksi vain kymmenen vuotta.

Vuosisatojen ajan idän ja lännen kilpailevat suurvallat käyttivät kirkkoa valtansa

välikappaleena, Venäjä kreikkalaiskatolista, Ruotsi ensin roomalaiskatolista ja 1500-luvulta lähtien luterilaista. V. 1500 Käkisalmessa oli kolme reikkalaiskatolista kirkkoa ja kolme luostaria.

Kun kaupunki 1580 joutui ruotsalaisille, se sai ensimmäisen luterilaisen saarnaajan ja 1611 ensimmäisen kirkkoherran. V. 1735 Pyhäjärvi erosi Käkisalmesta, jonka

kaupunkiseurakuntaan yhdistettiin ympäristön lähimmät kylät. Vv. 1824...26 Käkisalmi oli Räisälän kappelina. Yhden luterilaisen puukirkon venäläiset hävittivät 1656, toinen paloi 1679. Sen tilalle rakennettiin kivikirkko (1692), joka Isonvihan jälkeen otettiin kreikkalaiskatolisille. Se purettiin ränsistyneenä 1898.

Luterilaiset rakensivat oman puisen ristikirkon 1759 (Tuomas Suikkanen) [39]. Vanhan kirkon käydessä pieneksi seurakunta rakensi kivikirkon 1929...30 [40]. Uudet kreikkalaiskatoliset kirkot tehtiin 1847 [32] ja 1894 [44].

Käkisalmen linna oli alkujaan karjalaisten Vuoksen suuhun rakentama kylälinna,

mahdollisesti samalle saarelle, jossa on nykyinen Vanha linna. Linnan rakensivat

Novgorodilaiset 1294. Ruotsalaiset valloittivat sen jo seuraavana vuonna 1295. V. 1310 venäläiset hävittivät linnan ja rakensivat paikalle uuden. Siitä lähtien linna pysyi pääasiallisesti heidän hallussaan vuoteen 1580, jolloin Pontus De la Gardie sen valloitti (Pontuksen sota). Siihen asti olivat linnan varustukset olleet matalia valleja. Ainoa kivirakennus oli posadnikka (=käskynhaltija) Jakovin 1364 rakentama kivinen torni.

Ruotsalaiset loivat uuden asun linnoitukselle 1580...97, jolloin saarelle rakennettiin

kivivallit sekä niihin liittyvät tornit ja vallin sarvet (bastionit). Myöhempi rakennustyö

1600- ja 1700-luvuilla kohdistui enimmäkseen entisten varustusten lujittamiseen ja

korjaamiseen. Myös naapurisaarella oleva kaupunki ympäröitiin samanaikaisesti

varustuksilla, jotka muodostivat suljetun bastioneilla varustetun vallituskehän.

Täyssinän rauhassa (1595) joutuivat ruotsalaiset luovuttamaan linnoituksen venäläisille, mikä tapahtui 1597. Vuonna 1611 Jaakko de la Gardie valloitti linnan takaisin ja venäläisten onnistui vasta isonvihan alussa (1710) saada se uudelleen haltuunsa.

Sen jälkeen ei linnoitus ole enää ollut sotatapahtumien kohteena. Siinä säilytettiin

1700...1800-lukujen vaihteessa aika-ajoin valtiollisia vankeja. Venäläinen sotaväki piti linnaa hallussaan vuoteen 1850, jolloin se alueineen siirtyi Suomen valtiolle. Siitä eteenpäin linna oli nelisenkymmentä vuotta tyhjänä ja alkoi rappeutua, kunnes sitä v. 1887 ryhdyttiin korjaamaan muinaismuistoksi. V. 1894 torniin sijoitettiin Käkisalmen kaupungin omistama kansatieteellinen museo.

V:n 1710 jälkeen Vanhan linnan pohjoispuolella oleva linnoitettu osa kaupunkia jäi

yksinomaan sotilasviranomaisten haltuun ja sitä ruvettiin nimittämään Uudeksi linnaksi. Kun sotaväki sen sittemmin jätti, käytettiin rakennuksia parikymmentä vuotta vankilana. V. 1889 ne sisustettiin mielisairaalaksi ja myöhemmin kasarmeiksi.

V. 1939 sekä maalaiskunnassa että kaupungissa oli asukkaita noin 5100.

Käkisalmi tunnettiin tuhansista omenapuistaan Omenankukkain kaupunkina (Viljo

Kojo: Kaupunki-idylli). Perääntyessään elokuussa 1941 venäläiset joukot polttivat ja hävittivät 90% kaupungin rakennuksista.

Murumaitojuttu.

Käkisalmessa oli toimittajana verraton runonikkari, ("Lauluveikko", viikonvirsien sepittäjä). Kaukolassa oli samanveroinen itseoppinut lakimies, joka poikkeuksetta voitti ajanmansa asiat käräjillä. Nämä miehet tapasivat käräjäpaikalla. Miesjoukossa juteltiin ensin muita maita, mutta sitten toimittaja kysäisi noin vain leikillään lakimieheltä terävän älyn ja laatuisan luonteen syytä ja neuvoa itselleen, johon lakimies: "Pitteä syyvvä murruu maitoo!"

Lauantaina luettiin lehdestä viikon virressä: "Alkanut on kaupungissa syksyn käräjöinti. Alkoipa myös Juhanankin murumaidon syönti." (AI)

Juomakappa Käkisalmen seudulta vuodelta 1862 (Lähde: Osmo Vuoristo, Suomalaiset haarikka-astiat, Kansatieteellinen Arkisto 29, 1978)

Käkisalmen tiedonantajia: KPT 6: Aura Iivonen (AI 151), Ester Pentti (EP 166).

Haastattelut: Sirkka-Liisa Nyman (SLN), Raimo Puustinen (RP), Matti Rouhiainen (MR, Käkisalmen mlk), haast. Pirkko Sallinen-Gimpl.

Sieklahden (siekla = seula) kauppapaikan perinteitä v:sta 1663 vaalinut Lahdenpohjan taajama sai kauppalanoikeudet 1924. Asemakaavan laati arkkitehti

Otto I. Meurman. Rautatie oli jo 1912 ulotettu satamaan, joka oli Laatokan parhaaksi tunnustettu: Linnankannanniemi ja vastapäinen Papinsaari muodostavat

luontaisen aallonmurtajan 12 km pitkän väylän varrella, jonka leveys on yli 100 m ja suurin syvyys 96 m.

Venemoottoreiden rinnalla laivaliikenteen palveluja saarikylien ja Lahdenpohjan välillä oli tarjolla jo viime vuosisadan viimeisellä vuosikymmenellä. 1930-luvulla kilpaili 4-5 laivaa asiakkaista. Myös säännöllinen turistiliikenne kulki Lahdenpohjan - Valamon välillä paikallisen matkailuyhdistyksen toimesta.

= Oz. Motnyi, "Mahtisaari"

Lavansaari kuuluu itäisen Suomenlahden neljän suuren ulkosaaren ryhmään. Saaren pinta-ala on 13,4 km2 (ilman vesiä) ja mitat 7 x 7 km. Etäisyys on 70 km Kotkasta, 90 km Viipurista, 60 km Koivistolta ja 25 km Inkerin rannikolta. Pääsaari on muodostunut kahdesta osasta: varsinaisesta Lavansaaresta ja sen itäpuolella olevasta Suisaaresta, joita yhdistää 0,3 km leveä, matala hiekkakannas.

Lisäksi luetaan pitäjään 8 km idempänä oleva pitkulainen Penisaari. Pääsaaren ympärillä on joukko hiekka- ja sorasärkkiä, kuten Kukkoori, Mousoori, Kierkoori ja Viikarluodot. Ulkopiirteiltään ovat kaikki verraten rikkonaisia: niemimaita ja pitkiä, kapeita kärkiä pistää niistä mereen.

Kiinteätä kalliota ei näy missään, kaikkialla se on hautaantunut paksujen hiekka- ja

sorakerrostumien alle. Penisaari on kauttaaltaan hiekkaista matalikkoa, pääsaarella sitävastoin hiekkaa yleensä tavataan vain rannikolla. Monin paikoin on muodostunut laveita lentohiekkakenttiä kauniine, puhtaine kinoksineen, jotka tuulien puhaltaessa muuttavat muotoaan ja vaeltavat sisämaahan päin. Tällaisia dyynejä on runsaasti hiekkaisella Penisaarella sekä pääsaaren itä- ja länsirannoilla. Kauneimmat ja korkeimmat lentohiekkakummut esiintyvät Lavansaaren läntisellä rannalla; siellä on pitäjän ylimpiä kohoumia kukkula, jonka laella oli vuosisadan alussa topografien pystyttämä merkinantotorni.

Lavansaaren sisäosissa on maanlaatuna moreenisora. Pohjoisessa ja etelässä sekä Suisaaren itäosassa se työntyy rannikolle, joka tästä syystä on kivinen. Paikoin on matalien sorakunnaiden välissä turpeen peittämiä soistuneita notkoja. Lähellä etelärantaa on 1,6 km pitkä kaislarantainen, kalaisa (haukia, ahvenia, särkiä ja kiiskiä) Suurjärvi, josta kapea oja johtaa mereen. Ylimmät kohoumat sekä Lavan- että Penisaarella ovat 16 m ymp. Korkein on Puokinmäki (ruots. båk = majakka), Lounatkylän ja Kappalahden puolivälissä.

Metsiä on pääsaarella melko paljon. Rannikkoseutujen dyynirenkaan sisäpuolella ne peittävät laajalti sekä hiekka-että soramaita. Kuten Suomenlahden ulkosaarilla yleensä, esiintyvät kuusi ja mänty valtapuina. Suisaaren länsirannan luonnonniityillä kasvaa leppiä, tuomia ja pihlajia.

Asukasluku oli suurimmillaan v. 1923, 1338 henkeä. Asutus oli keskittynyt saaren

luoteisosaan Lounatkylään, Pohjakylään ja Klauksenkylään. Asukkaat olivat karjalaista alkuperää, muuttaneet tänne etupäässä Virolahdelta ja Koivistolta. Pinta-alaan nähden oli asukasmäärä hyvin suuri. Seiskaria lukuunottamatta oli Lavansaaren keskimääräinen väestötiheys suurempi kuin minkään muun Viipurinläänin kunnan. Kansakoulu alkoi toimintansa 1889. 1920-luvulla oppilaita oli puolitoistasataa. Seuroja ja yhdistyksiä:

nuorisoseura (oma talo), kalastusseura (oma talo) ja Martta-yhdistys.

Lehmiä oli taloissa tavallisesti yksi, varakkaimmissa korkeintaan kaksi. Hevosia oli

kesäisin yhteensä parikymmentä, mutta talvisin saattoi olla 60.Merenkulku ja kalastus olivat tärkeimmät elinkeinot. Edellinen oli ennen ensimmäistä

maailmansotaa varsin huomattava. Saarelaiset omistivat silloin 80...85 suurta purjelaivaa, joilla harjoittivat kaupankäyntiä Venäjän, Suomen ja Ruotsin rannikkokaupunkien välillä, sekä lisäksi n. 30 jaalaa, joilla käytiin etupäässä Pietarissa, Narvassa ja Suomessa. Merenkulku oli kannattavaa ja pitäjää pidettiin varakkaana. Suomen itsenäistyttyä meriliikenne lakkasi. Saarelaisten oli pakko myydä laivansa ja väestö köyhtyi. Merenkulun edistämiseksi luotsihallitus rakennutti saarelle kaksi pientä majakkaa.Maailmansotien välillä kalastus oli pääelinkeinona. Etupäässä pyydettiin, kuten muillakin ulkosaarilla, silakoita, mutta myös kuoreita. Talvikalastus oli tärkein. Niin pian kuin meri oli jäätynyt, lähtivät melkein kaikki asukkaat liikkeelle, miehet nuotanvetoon, naiset ja pojat kuoreverkkojen laskuun. Nuottaa vedettiin tavallisesti 18 km:n päässä saaresta

etelään. Jäälle rakennettiin hirsimajoja, joissa miehet asuivat viikkomääriä, vain pyhiksi kotiin palaten. Kalojen ostajia - ennen pääasiassa venäläisiä - kerääntyi majojen ympärille ja liikkui kuormineen majalta toiselle. Kuoreita pyydettiin etupäässä saaren länsi- ja pohjoispuolella. Tarton rauhassa luovutettiin saarelaisten ikivanhat - vuosikausia vaatineilla ponnistuksilla peratut - Kurgolan matalikolla sijaitsevat nuotta-apajat venäläisille, mikä oli ankara isku talvikalastukselle. Hylkeenpyyntiä harjoitettiin jonkinverran talvisin.

Satamat olivat pääsaaren pohjoisosassa. Kierkoorin niemen, Kukkoorin saaren

ja mantereen väliin on muodostunut suojainen allas, jota käytettiin kauppalaivojen

talvisatamana. Kesäsatamana taas toimi pääasiallisesti Kierkoorin itäpuolella oleva

Malmihiianlahti. Sen suojana on luonnollinen aallonmurtaja, jonka muodostaa

Kierkoorista kaakkoon pistävä pitkä vedenalainen hiekkasärkkä Pihlajarivi ja

Hailimatala. Pääsaarella risteilee pieniä teitä joka suunnalle.

Asukkaat valmistivat itse useimmat talouskapineensa sekä verkkonsa ja muut

kalanpyydyksensä. Hylkeennahasta tehtiin turkkeja, päähineitä ja jalkineita. Veneen- ja laivanrakennusta harjoitettiin yleisesti. Saaren kauppa suuntautui etupäässä Kotkaan (75 km) ja Viipuriin (100 km). Postiyhteys oli Koivistolta.

Lavansaari luettiin alkujaan Vehkalahteen, mutta siirtyi Uudenkaupungin rauhassa 1721

Kakin (Johanneksen) ja myöhemmin Koiviston seurakuntaan. V. 1896 sinne

määrättiin oma saarnaaja, joka samalla oli opettajana kansakoulussa. V. 1542 Löfsalö mainitaan Viipurin linnalle kuuluvana ulkosaarena. Se annettiin 1718 lahjoituksena hovimestari Juhana da Costalle. Maailmansodan aikana rakensivat venäläiset pattereita Lavansaaren länsirannalle, Ristniemelle ja Kukkoorille, sekä hakkauttivat läpi saaren Mustaniemeltä Ristniemelle leveän linjatien. Jo ennen vapaussotaa, lokakuun alussa 1917, muodostettiin Lavansaarella kaikessa hiljaisuudessa (ensin palokunnan nimellä) suojeluskunta. Sodan puhjettua valtasi suojeluskunta maalisk. 7 p:nä 1918 Lavansaaren patterit, saaden sotasaaliiksi 8 raskasta tykkiä, valonheittäjän sekä ampuma- ja elintarpeita.

Tarton rauhan määräysten mukaisesti hävitettiin rauhanteon jälkeen saaren patterit, jotka nyt ovat raunioina.

Lavansaaren väkiluku oli vajaa parisataa v. 1992. Asukkaista osa on armeijan

kantahenkilökuntaa, osa asevelvollisia sekä muutama siviili. Kolmen kylän

kolmestasadasta talosta on jäljellä kymmenkunta. Niissä kaikissa asutaan, paitsi Osuusliike Liiton talossa, joka oli tyhjänä. Tiestö oli kuljettavassa kunnossa.

Laivat saapuvat nyt saaren itäsivulla olevaan Mustaniemen laituriin. Sieltä johtaa kyliin noin 1,5 km pituinen tie. Lankoorin hyvässä kunnossa jätetty uusi laivalaituri ja niemi ovat nykyisin vuohiperheen laidunmaana. (Sanotaan, että Lankoorin laiturin lähistölle upotettiin sodan aikana aluksia ja raivausta ei ole suoritettu).Ruokaperinne

Kevättalvella miehet lähtivät hylkeenpyyntiin. He panivat valkoiset puvut päälleen, lähtivät suksilla ja reki vedettiin hihnoilla peröät'. Hylkeet käytettiin itse ja tuotiin kotiin sisälle tuvan lattialla ja siinä niitä alettiin nylkeä - nahka otettiin, rasvat ja liha. Saalis jaettiin pyytäjien kesken. Nahka parkittiin ja siitä tehtiin itse rukkasia, liivejä ja saappaan varsia, karvapuoli päälle päin. Rasva sulatettiin, ja käytettiin rukkasten ja kenkien rasvaukseen. Hylkeen suolia ei käytetty, vaan heitettiin pois.

Hylkeen liha keitettiin suolavedessä, ei maustettu. Sitä oli keitettävä monta tuntia, sillä se oli kovaa ja sitkeätä. Se ei keitettäessäkään suolaantunut, ja siksi aterialla oli keskellä pöytää lautasella suolavettä, johon jokainen kasteli hylkeenpalansa syödessään. (Lavansaari 1926-39, BR)

Ruisleipäleipomuksen yhteydessä leivottiin ruisleipätaikinan kuoreen piirakkoja, mm. perunasta ja läskinpaloista tai lantusta tai kaalista. Kesällä leivottiin ruiskuoreen mustikka- ja puolukkapiirakkaa. Vehnäjauhoja ei aiemmin aina ollut, koska sitä tuotiin mantereelta, eikä rospuuttoaikaan päässyt hakemaan mitään, elettiin varastojen turvin (BR, MM).

Päivittäinen ruokavalio sisälsi yleensä kalaruokaa eri muodoissa. Pyhinä oli joko hapankaalikeitto, joka oli juhlaruokakin, joskus perunalihakeitto, jälkiruokana rusinasoppa tai kesällä marjakiisseli. (BR) Toisissa perheissä taas oli jälkiruokana usein kaurakiisseliä

Sianrakko otettiin talteen, kun sika oli teurastettu. Sitten joku miehistä puhalsi sen ilmapalloksi, kun se vielä oli pehmeä. Sitten sen annettiin kuivaa palloksi ja annettiin lapsille leikkikaluksi. Sitä aina norkoiltiin, ja se oli hirveän vahva ja kesti vaikka potkupallona. (BR)

Lavansaaren tiedonantajat: Bea Rantanen, haast. Eeva-Riitta Backman (BR, KPT 6, 189), Maija Mäkynen (MM. KPT 6, 124).

Laatokan luoteisnurkassa Jaakkiman ja Kurkijoen pitäjien välissä sijaitsee Lumivaaran pitäjä kaakosta luoteeseen suuntautuvana 34 kilometrin pituisena kapeahkona kiilana, joka leveimmillään Tervajärven ja Kumolan kohdalla on 15 kilometriä. Pohjoisessa se rajoittuu entiseen emäpitäjään Jaakkimaan, josta erosi v. 1923, idässä on Laatokka rajana ja etelän sekä lännen puolella Kurkijoki. Pinta-ala oli 292 neliökilometriä.

Asukkaita oli 1939 n. 4.800. Luoteisimmat kylät Kostamojärvi, Ihala ja Oinaanvaara ovat salopuolella, jonne ulomman Salpausselän harjanteita ulottuu kalliosydämisinä kumpuina ja hiekkamäkinä.

Yhden harjanteen katkaisee Jaakkiman syvimmästä järvestä, Iijärvestä (suurin syvyys 15,5 m) lähtevä Ihalanjoki, joka mutkitellen kuljettaa omia sekä monien lisäjokiensa vesiä useissa koskissa niitä ryöpytellen halki pitäjän ja laskee ne hiljalleen mataloituvaan Kumolan lahteen.

Salopuolelle ovat ominaisia monet kymmenet kalarikkaat sisäjärvet ja salolammet, joiden ympärillä mustikka- ja puolukkatyyppisistä moreenimaista kohoaa hyväkasvuisia metsiä milloin mänty-, milloin kuusivaltaisina.

Keskisen Lumivaaran muodostavat Tervajärven, Huhtervun ja Kumolan kylät

lukuunottamatta viimeksimainitun kylän rantaseutuja. Maisemaan alkaa ilmestyä jyrkkiä kallioita, joiden välissä leviää hedelmällisiä savimulta- ja hiesumaita. Sisäjärviä riittää tällekin alueelle.

Runsaan kolmanneksen Lumivaaran alueesta muodostavat rannikot ja saaristokylät, joita ovat Kuhkaa, Harvio, Kalksalo, Kesvalahti ja Kumolan kylästä rantakaistat. Satojen salmien ja lahtien erottamat saaret ja niemet ovat sitä kuuluisaa ja luonnonihanaa Laatokan saaristoa, joka lähtemättömästi on painunut lumivaaralaisten mieleen. Saaristossa on vaihteleva kasvullisuus. Ulkosaarten vaivaispuita ja käppyrämäntyjä kasvavat kalliot muuttuvat sisäsaarissa tuuheiksi lehdoiksi, joissa lehmus ja vaahterakin viihtyvät. Lukuisten lahtien suunta on luoteesta kaakkoon. Kalarikkaat lahukat, siintävät selät, rantojen korkeat kalliojyrkänteet ja hedelmälliset viljelysaukeamat vaihtelevat silmäähivelevässä maisemassa.

Seudun runsaasta kasvullisuudesta mainittakoon harvinaisena männikkökankaita

kaunistava kangasvuokko (Pulsatilla vernalis), jota varsinkin Lumivaaran Yhteismetsässä Läpivuotavien kankaalla kasvaa runsaasti. Yleisiä ovat kullero (Trollius europaeus) ja tunturi-kurjenherne (Astragalus alpinus). Pihlaja ja tuomi esiintyvät monin paikoin. Pohjakasvullisuutena tavataan runsaasti sananjalkoja, orjantappuroita ja vattupensaita.

Tään ko syöp ni kotvan nälkästä hoastattaa.

Ihmisen pittää olla kaiktöine ja kaikruokane.(AH)

Voi sitä piirasta, mis ei ou syväntä eikä kuorta.

Huttuu hupero keittää, vellii vähäväkine.

Huttu on hyvä harteil, vua vaikia vassal.

Suolaa kunis sullaa, jauhuu kunis kastuu.

Paa tuhma taikinaa, kanna vettä, kanna jauhuu.

Kirkkovilu ja korttinälkä eivät vähällä lähe.

Nälkähä se on paras särvin, sanoi isäntä kun pitovieraat kiittelivät ruokia hyviksi.

Valitsema, valitsema, viimeks suimi kaik.

Potattihautoi (keitettyjä perunoita) ja tyttölapsii valitaa niin kaua jot kaikki männyöt.

Sitä se siin tauvvis tekkyö, se vua purruo ja leikkua.

Illal olj viis, uamul olj kuus, kuka leivän vei?

Vettähä herroin hevostki juovat ja kauniin karvan kantaat.

On niitä kovan nurkassa sukan sääryksessä, sanoi piika, kun miehet ilkkuivat vellissä olevia jauhokokkareita miten hyviä ne on kun ois enemmän.

Iltasta syyves ei saanut aloittaa leipää, etteivät lampaat nouse makaamasta.

Tulis joulu, jot sais syyvvä ne lihavähät ja makkarapinot.(AK)

Sananparret Anni Hämäläinen, s. 1910 Jaakkima (AK, KPT 6, 38), Anna Kinnunen, Jaakkima, myöh. Lumivaara, (AK, KPT 6, 122).

= Zaporozhkoje, "Koskentaka".

Asukasluku 4882 asukasta v. 1939, pinta-ala 187 km2, peltoala 6000 ha eli 32 % pinta-alasta. Mainitaan 1500 kyläkuntana. Erotettiin Sakkolasta eri kappeliksi 1690-luvulla. Tuli itsenäiseksi seurakunnaksi 1894. Kalastus merkittävä elinkeino sekä Laatokalla että Taipaleenjoen koskissa. Viljan, sokerijuurikkaan, porsaiden, lohen, siian, nieriäisen ym. kalojen vientiä Viipuriin, Helsinkiin ja Tukholmaan asti.

Pitäjä ulottuu Laatokan rantaa pitkin vanhalta Venäjän rajalta Taipaleenjoen

pohjoispuolelle. Maa on kauttaaltaan tasaista tai pehmeästi aaltoilevaa. Kallioita ei ole ensinkään. Vain matalat moreenikummut ja hiekkapenkereet antavat seudulle vaihtelua.

Saunasaaren [30] tienoilta suuntautuu lentohiekkakenttiä rannikon suuntaisesti melkein katkeamatta Taipaleenjoen suulle asti. Paikoin erottavat lentohiekkavalleja toisistaan jopa 300 m leveät suokaistat. Yksittäiset särkät kohoavat tavallisesti 1...2 m yli ympäristön, mutta saattavat toisinaan saavuttaa 5 m:n korkeuden.

Maatalouden ohella oli kalastus tärkeä elinkeino. Käytetyimpiä kalastuspaikkoja olivat Valkianenä, Saunasaari, Lotteensaari, Törötinranta, Tapparinranta ja Taipale.

Taipaleenjoen kalastusoikeus kuului valtiolle. Sieltä saatiin runsaasti lohta ja Laatokasta muikkuja eli mujeita, siikoja ja nieriäisiä. Venäjänvallan aikana täältä lähetettiin runsaasti kalaa ja karjantuotteita Pietariin.

Pitäjästä on löydetty kolmatta sataa kivikauden esinettä, niistä huomattava osa Suvannon vesijätöistä.

Muolaa sijaitsi Karjalan kannaksella Vuoksen ja Viipuri - Pietari rautatien välisellä

alueella. Viipurista oli Muolaan kirkolle 56 km ja kirkolta rajalle 45 km.

Alue on vedenjakajalla, korkeimmat kohdat 110 m merenpinnan yläpuolella. Järvet, joita on 10, laskevat kolmeen suuntaan: Vuokseen, Suomenlahteen sekä Suomenvedenpohjaan Viipurin pohjoispuolelle.

Muolaan kohdalla Suomenlahden ja Vuoksen välisestä matkasta linnuntietä oli Muolaata 60%. Järvikannaksille oli muodostettu tavisodan puolustuksen pääasemat. Miltei jokainen kylä oli järven rannalla.

Vuonna 1939 asukasluku oli 11.300, luterilaisessa seurakunnassa 9.420 ja Kyyrölän ortodoksisessa seurakunnassa 1.880. Hallinnollisia kyliä oli 68 ja koulupiirejä 23. Pinta-ala oli 635 km2, viljelyala 11.000 ha.

Elinkeinojakautuma: maatalous 86%, teollisuus ja käsityö 7% ja palvelut + hallinto 7%.

Rautatieyhteyksiä oli kaksi; Viipuri - Pietari rautatie pitäjän länsireunalla, asemat

Perkjärvi ja Leipäsuo; Viipuri - Valkjärvi rata itäreunalla, asema Punnus.

Venäjän vallan aikana oli kolme lahjoitusmaahovia: Kuusaa, Pällilä ja

Kyyrölä. Tällä hetkellä vain Kuusaan hovin päärakennus on ränsistyneenä

pystyssä. Kyyrölän hovin isäntä toi 1700-luvun alussa autioituneille tiloille 20 perhettä Venäjältä. Heistä muodostui ajan saatossa neljä venäjänkielistä kylää: idästä lukien Parkkila, Kyyrölä, Sudenoja ja Kangaspelto. Väestö oli ortodokseja. He säilyttivät kielensä, tapansa ja perinteensä niin kauan kuin asuivat Muolaassa. Kylien väestö oli mieleltään suomalaista. Miehet taistelivat Suomen armeijassa.

Kesällä 1939 noin 60.000 vapaaehtoista oli linnoittamassa Kannasta, rakentamassa hyökkäysvaunuesteitä kivistä ja kaivamassa estekaivantoja. Huomattava osa työmaista oli Muolaan alueella. Linnoittajat oli majoitettu seurojen taloihin. Paikalliset ja muualta tulleet lotat hoitivat muonituksen. Maatalot toimittivat ruokatarvikkeita työmaille. Kesä 1939 oli innostuksen ja terveen itseluottamuksen kasvun aikaa Muolaassa. Vapaaehtoiset linnoitustyöt oli koko kansan yhteinen suurponnistus. Jo sillä eheytettiin Suomen kansaa ja luotiin perusteita talvisodan hengelle - suurelle yksimielisyydelle.

Talvisodassa tuhoutui 90% rakennuksista. Jatkosodan aikana 60% väestöstä palasi kotiseudulleen.

Karjalan Liiton pitkäaikainen puheenjohtaja, kansanedustaja, ministeri Eemil Luukka oli kotoisin Ilolan kylästä. Mannerheim-ristin ritari sotamies Valter Sipiläinen oli Ylä-Kuusaasta.

Musiikin saralta tulee mainita kaksi muolaalaista: Unto Mononen (kevyen musiikin

säveltäjä mm. tango Satumaa) ja Onni Laihanen (hanuristi ja säveltäjä).

Nimensä se lienee saanut pitäjän keskellä sijaitsevan järven muodosta, joka kansantarinan mukaan näyttää palkeen kieleen revenneeltä liuskalta. Nimen johtuminen palkeesta ei liene kovin väärä olettamus, sillä germaanista tai skandinaavista alkuperää olevista sanoista Balg tai Bälg on helposti vääntynyt paikkakunnan murteessa yleisesti käytetty muoto Päläkjärvi eli kirjakielen mukaan Pälkjärvi.

Pälkjärven nimi esiintyy ensimmäisen kerran vuonna 1500 laaditussa Novgorodin Vatjan viidenneksen verokirjassa, jossa se mainitaan Ilomantsin pokostaan kuuluvana perevaarana (veropiirinä). Siihen kuului silloin kaikkiaan 11 kylää, joista

kaukaisimmat pohjoisessa olivat Kaltimo, Viensuu ja Lieksa. Hallinnollisesti laajimmillaan pitäjä lienee ollut 1700 -luvun alussa.

Uudenkaupungin rauhassa 1721 Pälkjärvestä tuli rajapitäjä siten, että valtakunnan raja halkoi sen kahtia. Pitäjä menetti Venäjälle 7 kylää, tynkäosa jäi Suomen puolelle.

Viimeinen rauhanaikainen alueluovutus koettiin vuoden 1936 alussa, jolloin osa kylistä siirrettiin Värtsilän kuntaan ja Jänisjärven itäpuolelta Pälkjärvelle jäänyt pieni nurkka, Luopasniemi, Soanlahden kuntaan.Pälkjärven pitäjä Tohmajoen yläjuoksun ja Jänisjärven välisellä alueella jäi pieneksi sekä pinta-alaltaan että sukasluvultaan. Pohjois-eteläsuunnassa pitäjällä oli pituutta 15 km ja länsi-itäsuunnassa leveyttä 24 km. Pinta-ala ilman vesialueita oli 202 km2 ja asukkaita talvisodan alkaessa hiukan yli 2000 henkilöä. Etäisyys valtakunnan rajalta Niiralasta pitäjän keskustaan (nykyisin Puikkola) on 16 km ja siitä edelleen Ruskealan kautta Sortavalaan 45

km. Pälkjärvi rajoittui pohjoisessa Värtsilään, idässä Soanlahteen, etelässä Ruskealaan sekä lännessä Kiteeseen ja Tohmajärveen. Maarekisterikyliä vuoden 1935 jälkeen pitäjässä olivat: Iljala, Jero, Kurikka, Makari, Naatselkä, Potoska, Puikkola ja Pälksaari. Tunnettuja kylänosia ja eräitä jopa kylinäkin mainittuja olivat Heposelkä, Hiekka, Hietaniemi, Ilmakka, Läävi, Pirho ja Pörkkölä.

Hallinnollisesti Pälkjärvi kuului Ilomantsin kihlakuntaan ja Kuopion lääniin, mutta

maantieteellisen asemansa ja historiallisen taustansa puolesta se kuitenkin liittyi pikemmin Laatokan Karjalaan. Oman seurakunnan Pälkjärvi sai jo v. 1635. Seurakuntana Pälkjärvi kuului Viipurin hiippakuntaan ja Kiteen rovastikuntaan.

Pälkjärven maisemat vaihtelevat melkoisesti. Lännessä on suota ja tasaista vesimaisemaa, etelässä noustaan Ilmakanvuorelle, joka kohoaa 176 metrin korkeuteen. Myös järvien väliset korkeuserot ovat huomattavat. Jänisjärven pinta pitäjän itärajalla on 65 metriä merenpinnan yläpuolella, keskiosassa Pälkjärven pinta 80 metriä ja etelärajalla olevan pienen Kyyrönlammin pinta yli 90 metriä merenpinnasta. Pitäjän pohjoisnurkka on suota, mutta eteläosissa Pälkjärven ja Jänisjärven välissä on vaihtelevaa harjumaastoa, jossa luoteesta kaakkoon kulkevien moreeniselänteiden välissä leviää reheviä notkoja. Maaperä

on kalkkipitoista ja hedelmällistä.

Asutusmaisema oli pääosaltaan vaara-asutusta. Tahvo Könönen on v. 1891 ilmestyneessä kirjassaan Pälkijärven pitäjäs runollisesti kuvannut pitäjän maisemia seuraavasti: Päältä katsoen näyttää siltä kuin luonto olisi ensin itäosassa, molemmin puolin Jänisjärveä, rauhatonna myllistellyt, nostaen levottomasta povestaan jyrkkiä ja kallioisia rinteitä ja vaaroja. Päästyään sitten ulommaksi, on se väsynyt huimasta leikistään ja tyynesti aaltoillen luonut yläviä ja loivia seljänteitä ja särkkiä. Maan pintakin on sen mukaan etelään päin viettävä. Lähimpänä luonnottaren kuohuvaa rintaa on koko vaatekerros runnistellut korkealle säännöttömiin poimuihin ja alempana taipunut tasaisiin laskoksiin.

Elinkeinorakenteeltaan Pälkjärvi oli maatalouspitäjä. Ainoana teollisuuslaitoksena voidaan pitää v. 1902 perustettua osuusmeijeriä ja sen yhteydessä toiminutta myllyä ja pärehöylää. Maatalous sen sijaan kehittyi itsenäisyyden aikana voimakkaasti ja niinpä Pälkjärvi oli 1930-luvulla kohonnut kokoonsa nähden maakunnan vankimmaksi karjapitäjäksi. Voin ja siitoskarjan lisäksi pitäjä oli jo varhain tullut kuuluksi myös korkeatasoisesta apilastaan, jonka siemeniä myytiin tuhansia kiloja vuosittain.

Pysyviä työpaikkoja oli tarjolla vähän, lähinnä ne keskittyivät koululaitoksen, kaupan, hallinnon ja kirkon piiriin. Huomattavimmin pysyviä työpaikkoja toi mukanaan 1920-luvun loppuvuosina toimintansa aloittanut Pälksaaren piirimielisairaala.

Palkkatyötä haettiin Värtsilän tehtaalta, Matkaselän sahalta ja Ruskealan

marmorilouhokselta sekä Suojärven radan valmistuttua rajapitäjien laajojen salojen

metsäsavotoilta.

Joensuun - Sortavalan rautatie kulki pitäjän länsiosan läpi pohjois-eteläsuunnassa. Tällä rataosalla Pälkjärven alueella olivat Pälkjärven ja Pälksaaren pysäkit,

kummallekin matkaa kirkonkylän keskustasta 8 km. Lisäksi Matkaselän - Suojärven rata kulki pitäjän etelärajan tuntumassa, joten matka eteläosasta pitäjää Matkaselän asemalle jäi alle 10 km, Pirttipohjan pysäkille kertyi matkaa noin 5...6 km.

Sortavalan - Joensuun välinen maantie haarautui Pälkjärven keskustassa kahteen

suuntaan, vanhempaa vallanmaantietä Tohmajärven kautta ja uudempaa Värtsilän kautta Joensuuhun.

Valtamaantien lisäksi pitäjässä oli useita paikallismaanteitä, jotka ovat autolla-ajokelpoisia nykyisinkin. Tämän hetken tärkein on Niiralan raja-aseman ja Sortavalan välinen päällystetty maantie, joka pääosin seuraa entisen Värtsilä - Sortavala - tien linjauksia.

Jatkosodan jälkeen pälkjärveläiset sijoittuivat pääosin Joensuun ympäristöön. Viralliset sijoituskunnat ovat Eno, Kiihtelysvaara, Liperi, Pielisensuu (nykyinen Joensuu) ja Pyhäselkä.

Plodovoje, "Hedelmäinen"

Kunta Karjalan kannaksella Laatokan rannalla. Asukasluku 1939 oli 7 985 ja pinta-ala ilman vesiä 521,6 km2. Peltoa oli 8500 ha. Kirkolta tuli etäisyyttä suoraviivaisesti 25 km Käkisalmeen, Viipuriin 80 km ja valtakunnan entiselle rajalle 40 km. Laatokan rantaviivaa oli 40 km. Korkein kohta oli 91,4 metriä merenpinnasta Kuoppalammin lähistöllä. Vaikka useat järvet olivat Laatokan läheisyydessä, niistä ainostaan pieni Rahkajärvi laskee suoraan Laatokkaan, kaikki muut laskujokiensa kautta Vuokseen ja sitten Laatokkaan. Pyhäjärven pitäjään kuului myöskin Konevitsan luostarisaari.

Kansakouluja oli ennen sotaa 15 sekä veistokoulu. Säästöpankki (perustettu 1902), 6 osuuskassaa, kunnanlääkäri, apteekki, kulkutautisairaala ja pieni sairastupa.

Teollisuuslaitoksia: 4 sahaa, puunjalostustehdas sekä maidonmyyntiosuuskunta.

Kalastus oli tärkeä elinkeino. Ennen Venäjän vallankumousta oli Pietari päävientipaikkana. Sinne vietiin paljon voita ja tuoretta kalaa sekä pajunkuorta, muurahaisenmunia ja männynsiemeniä. Vielä v. 1913 kuljetettiin Raasulin tulliaseman kautta Venäjälle 4018 kg mateita. Sittemmin vienti suuntautui Viipuriin ja Käkisalmeen.

Pyhäjärvi kuului alkujaan Sakkolan kreikkalaiskatoliseen seurakuntaan, tuli luterilaiseksi seurakunnaksi 1600-luvun alussa, oli 1710-35 Käkisalmen yhteydessä ja itsenäistyi lopullisesti 1735. Talvisodassa palanut kirkko oli puusta (1764 Lorenz Stoffer), korjattu 1902 (J. Stenbäck). Alttaritaulu Aleksandra Såltin maalaama Tulkaa minun tyköni.

Kartanoita: -Taubila (myös Touvila), yksi kuuluisimmista lahjoitusmaahoveista 2,5

km Pyhäjärven asemalta. Sen omisti Freedericksz-suku, jolta se 1918 siirtyi oston

kautta kauppaneuvos Karl Fazerille. - Kiimajärvi Kiimajärven rannalla 6 km

Pyhäjärven rautatieasemalta. - Konnitsa, Kiimajärven luoteisrannalla 17 km kirkolta.

- Sortanlahti, samannimisessä kylässä 19 km kirkolta. - Vernitsa Laatokan

rannalla, hiukan etelään Konevitsan saaresta.

Sakkolasta Käkisalmeen johtava maantie on muutettu Sakkolan Haitermaasta rautatien länsipuolelle Pikojoen sillalle. Hiitolan - Raasulin rautatie on entisessä kohdassaan.

Uudelle hautausmaalle on v. 1994 pystytetty sankarivainajille muistomerkki. Muut

pystyssä olevat muistomerkit ovat lahjoitusmaatalonpoikien ja vapaussodan muistomerkit entisen kirkon lähellä sekä aseman taistelun muistomerkki asemalla.

Pyhäjärveläissyntyisen Lauri Musakan 30 hengen majoittumiseen tarkoitettu lomahotelli sijaitsee noin kilometrin päässä kirkolta eteenpäin rannassa.

Pianhan kypsä kerkiää, emännän hyvän käsissä.

Nyt on maha täys ko herro rek.

Sitä on parraiks ko Rasi huttuu ja Kurri kirkkoevästä.

Pitäis pittää vähä porstutta suun eissä.

Siel ei kyllää, kel ei tähettä.

Vietii ko rasva riehtilältä.

Tehtii riehtiläpaist ja melkei syötettii. (SKS)

Ruotsit ruualle, venäläiset verolle, suomalaiset syömään tai murkinalle. (ER)

Kettu köyhän keiton päällä.(HL)

Leipää leivottaessa taikinan päälle tehtiin risti. Leipää pidettiin arvokkaasti, ei saanut heitellä eikä laittaa ylösalaisin. Jos leivän laittoi ylösalaisin, se ennusti, että tulee mustalaisia vierailulle taloon (ER) tai että talo köyhtyy (HL). "Mummo kertoi, että vanhaan aikaan. jos leipä tai palanen putosi lattialle, sitä täytyi nostettaessa suudella" (HL). Pöydän alle pudonneet leivänmurut koottiin ja vietiin kanoille.(ER)

- Epäonnistuneesta leivonnaisesta sanottiin: "On kuin räystäällä paistettu." (ER, HL) Jos kahvissa tai teessä poltti suunsa: "Onpa äkäisen emännän keittämää." Likilaskuinen leipä tai pulla oli "silmikäs kuin siera". Kohokuorisesta leivästä sanottiin: "Emäntä on mennyt kuoren alle".(HL)

Parikkalassa oli tapana syksyisin kerääntyä "sikasopalle" eli teurastus-päivänä keitetylle lihakeitolle. (HL, MS) Naapureita ehkä 5-6 kävi vuoroin toistensa sikasopalla.(ER)

Lämpimäisiksi vietiin naapuriin leipomispäivänä leipää ja vehnästä, teurastusaikana lihaa ja syksyllä, kun käytiin myllyssä, uutisjauhoja.(MS)

Meitä lapsia oli yhdeksänkin eri kodeista paimenessa. Syksyllä tehtiin maahan naurishauta ja paistettiin nauriita siinä. Hyviä oli! (KPT 3:49)

Pitotaloon, mm. häihin, oli tapana viedä valmiita leivonnaisia. Äitini valmisti kesävieraana naapurin häitä varten kakun, mikä lienee ollut vielä harvinaista (MS, s. 1908, KPT 3:86)

Parikkalan perinneruokia ovat myös mm. marjamämmi, kaurakiisseli, vesirinkeli, rotinarinkeli, kukot, piiraat ym.

+ ILMEE.

Rautjärven kunta sijaitsi Ulomman Salpausselän kahden puolen. Rauhanteossa se jakautui kahtia. Kirkonkylä ja 60% maa-alasta jäi Suomen puolelle, 40% Venäjän puolelle, keskuspaikkanaan Ilmeen kylä. Ennen sotia kunta rajoittui Kirvun, Hiitolan, Parikkalan ja Ruokolahden pitäjiin.

Pinta-ala oli ilman vesiä 403 km2, josta peltoa 3.300 ha. Suurin pituus pohjoisesta

etelään oli 36 km ja leveys idästä länteen 26 km. Asukasluku oli ennen sotia 5.500, asukastiheys 13,6 km2:llä ja asuinrakennusten lukumäärä 950.

Kyliä oli 27: Haakanala, Hallilanmäki, Hiivaniemi, Hinkkala, Hynnilä, Ilmee, Jurvala,

Kalpiala, Kekäleniemi, Kokkola, Kopsala, Korjola, Korpijärvi, Lankila, Latvajärvi,

Miettilä, Niskapietilä, Partila, Pirhola, Purnujärvi, Rautjärvi (Kirkonkylä), Siisiälä,

Torsansalo, Uimola, Untamo, Viimola ja Vähikkälä. Kyliksi nimitettiin myös seuraavia taloryhmiä: Kauranen, Keskikylä, Kiiskinen, Korhonen, Koskenkylä, Matikka, Metsäkylä, Pajari, Palomäki, Peusanmäki, Pieni Hakkman, Roiha, Salohaakana, Salokylä, Simolanmäki, Simolansalmi, Suuri Hakkman ja Varis.

Kansakouluja oli 7: Miettilän (avausvuosi 1887), Ilmeen (1897), Kirkonkylän (1897),

Purnujärven (1901), Torsansalon (1901), Ilmeen Salokylän (1918) ja Pajarin (1918).

Oppilaita oli yhteensä 421 v. 1922. 4 nuorisoseuraa, 2 raittiusseuraa, 2 maamiesseuraa, kristillinen nuorisoliitto N.K.Y. sekä pyhäkouluyhdistys.

Maisemaa luonnehtii lounais-koillisessa suunnassa pitäjän halki kulkeva Ulompi

Salpausselkä, johon liittyy useita pitkittäisharjuja ja harjujonoja. Ruokolahden rajalla Salpausselkä on jakaantunut lukuisiksi erillisiksi kummuiksi, joita erottavat toisistaan purojen laaksot. Rautjärven pohjoispuolella selänne muuttuu yhtenäisemmäksi, mutta pysyy edelleen kumpuisena ja kuoppaisena sekä eteläosassaan korkeihin kallioihin liittyneenä ja kulkee sellaisena Herajärven ja monihaaraisen Nurmijärven etelärantoja pitkin. Nurmijärven itäpuolella leviää Salpausselkä laajaksi tasaiseksi platooksi, Laikonkankaaksi, mutta hajoaa jälleen pitäjän koillisrajalla kumpumaisemaksi. Laikonkankaasta työntyy luoteeseen kaksi pitkittäisharjun luontoista haaraketta, jotka kokonaan ympäröivät Torsanjärven eteläistä perukkaa. Kaakosta päin yhtyy Laikonkankaaseen mahtava pitkittäisharju, joka ulottuu Ilmeen eteläpuolelle saakka ja sulkee sisäänsä pitkän järvireitin. Paikoin tuo suuri harju on aivan tasaista kangasmaata, paikoin taas syvät kuopat ja kummut vuorottelevat. Pitkittäisharjujen sivuilla leviää laajoja

hiekkakankaita, joita kauniit mäntymetsät koristavat. Moreenisora on yleinen. Savea on pääasiallisesti vain idässä, Ilmeen alueella. Vuoriperusta pistää harvoin esiin. Kivilajeista ovat edustettuina migmatiittigraniitit ja -gneissit sekä liuskeet.

Maa kohoaa kaakosta luoteeseen. Kaakossa keskikorkeus on 60€100 m. Vain

Hiienjärven itärannalla lounaassa ylittävät eräät huiput 100 m:n käyrän. Salpausselän luoteispuolella ovat kunnaat säännöllisesti yli 100 m, korkeintaan yli 150 m.

Useat järvet ovat mahtavan soraharjanteen patoamia ja monet reitit ovat

vierinkivikasautumien kautta saaneet toisen suunnan kuin ennen jääkautta. Niinpä 13 km pitkä Torsanjärvi, jonka suurin osa on pitäjän alueella, on samassa vanhassa laaksossa kuin etelämpänä olevat Ylimmäinen, Pitkäjärvi ja Aitjärvi ja on todennäköisesti tätä tietä purkautunut etelään päin. Salpausselän muodostuttua laakson poikki, laskee Torsanjärvi Parikkalan Silamusjärven kautta Hiitolanjokeen. Edellämainitut Ilmeen järvet taas yhtyvät kiemurtelevaan Ilmeenjokeen. Salpausselän pohjoispuolella olevat Nurmijärvi ja Herajärvi sekä eteläpuolella sijaitsevat Untamojärvi, Rautjärvi, Hiienjärvi ja Purnujärvi laskevat Helisevänjokeen. Kirvun poikki juoksevan Kuunjoen lähdejoet keräävät vettä muutamista

vähäisistä Miettilän kylän lammista.

Maanpinnan kumpuisuudesta ja irtainten maalajien vaihtelevasta ryhmityksestä johtuen ovat kylät ja viljelysmaat hyvin hajallaan. Vankimmat maanviljelysseudut ovat siellä, missä maalajina on savi eli Ilmeellä ja Hynnilän kylässä. Peltoja ja niittyjä tapaa edelleen Purnujärven, Niskapietilän ja Partilan kylissä, missä sora- ja hiekkamaiden välissä on vähäisiä savikoita.

Ainoa suurkartano oli Ilmeen hovi, joka oli valtion hallussa ja toimi viimeksi

kasvatuslaitoksena (koulukotina). Muista maatiloista mainittakoon Siitosen ja Variksen talot Purnujärvellä, Jäppisen talo Niskapietilässä, Partisen tilat Partilassa ja Iivosen talo Miettilässä.

Kotitarpeeksi valmistivat asukkaat maanviljelyskaluja, työrekiä ym. Myytäväksi kudottiin pellavakankaita, sukkia ja lapasia. Rahdinvetoa harjoitettiin yleisesti. Omista metsistä kaadettuja tukkipuita, ratapölkkyjä ja halkoja vietiin Vuoksenniskan asemalle ja Pukinniemen pysäkille.

Tärkeimmät risteyskohdat olivat Miettilä ja Ilmee. Lähin ja eniten käytetty rautatieasema oli Vuoksenniska (kirkolta 29 km) ja lähin kaupunki Viipuri (kirkolta 85 km).

Rautjärvi mainitaan 1693 Ruokolahden kappelina ja tuli 1859 eri seurakunnaksi. V. 1897 Rautjärveen yhdistettiin Ilmeen rukoushuonekunta, joka v:sta 1721 oli kuulunut Hiitolaan. 1500-luvulla kuului Rautjärven pääosa Käkisalmen pogostaan.

Purnujärven kylästä on löydetty iso raha-aarre, joka oli kätketty maahan venäläisten hyökkäyksen takia v. 1571. Vanhimmat rahat siinä ovat 1400-luvulta Eerik Pommerilaisen ajalta, nuorimmat Juhana III:n ajalta.

Ilmeen kylä, oli olemassa jo ennen Pähkinäsaaren rauhaa (v. 1323) ja kuului silloin Suur-Jääskeen. Pähkinäsaaren rauhan raja halkaisi Ilmeen Iso-Ilmeeseen eli Hiitolan Ilmeeseen ja Pieneen eli Rautjärven Ilmeeseen. Iso-Ilmeeseen kuuluivat

Koskenkylä, Keskikylä, Salokylä (kartassa: Vanha-Ilmee), Metsäkylä, Punasvaara ja Saunasoppi. Metsäkylä, Punasvaara ja Saunasoppi jäivät alueluovutuksessa pääosin Suomen puolelle. Rautjärven Ilmeeseen kuuluivat Siisiälän, Hynnilän, Tinnon, Häyhän ja Pajarin kylät. Kun Iso-Ilmee erotettiin Hiitolasta ja liitettiin vuonna 1892 Rautjärveen, niin samalla myös Kirvun Lankilan kylä liitettiin Rautjärven kuntaan ja seurakuntaan.

Rautjärveläinen pitopöytä 1920-luvulla.

Vieraat istuivat pitkissä pitopöydissä. Isoissa pidoissa ruokailu kesti kolmekin tuntia. Alkupaloina oli voileipäpöytä: piirakat, sillit, rosollit, laatikot, kylmä liha leikkeleinä ja aladoobi. Sitten oli vuorossa lämmin ruoka, johon kuului paisti ja paistettu tai keitetty kala, kastikkeet ja keitetyt ja kuoritut perunat. Jälkiruokana oli riisipuuro keitettynä väskynäkreemin kera sekä puolukkahyytelö. Pöydässä istuttiin niin kauan, kunnes oli kaikki ruuat ja astiat korjattu pois. Silloin tuotiin keskelle pöytää isot ranssit, rinkelit, keskellä oli monta lajia piparkakkuja ja kuivat kakut useita eri lajeja. Niitä syötiin kahvin kanssa.

Pitopöytä katettiin valkoiselle liinalle. Jos oli hautajaiset, liinan yli vedettiin musta nauha. Häissä oli kukkakoristeet kuten myös pienemmissä kaste- ja rippijuhlissa. Vieraita oli pidoissa yleensä 100-200 henkilöä. (Tiedot Rautjärvi, Ilmee, LG)

Sananparsia ja sanontoja Rautjärveltä:

Ruokaa ei ääneen moitittu. Jos emäntä itse ei ollut tyytyväinen laittamaansa ruokaan, hän puolustautui. "Sinähä ruoka syyvvää, minä se syntyy."

Syö huuvvis (huokea), syö kallis,

elä aina arvollee!(AST)

Ruoka ruumiin ravitsee,

vaate varren kaunistaa.

Kun keitetyn paistaa,

se makean maistaa.

Sillo pitteä heretä,

ko ruoka on makkeimmillaa.

Ei makkiita maha täyvelt.

Jos leipä tai vehnänen paistuessa laski, sanottiin, että se on nitskahtant ja kuori samasta leivästä oli kohonnut, joku saattoi sanoa, että emäntä on pistäytynyt kuoren alla.(AT)

Rotinat.

Olin vielä rippikouluiässä, kun kotona asuvalle veljen vaimolle syntyi jouluaattona v. 1928 ensimmäinen poika. Jo joulupäivänä naapurissa asuva toisen veljen vaimo toi ison rotinarinkelin ja riisipiirakoita. Hän sanoi, että "paistoin noita rotinryymipiirakoita". Joka huushollissa oli kannellinen rottingista tehty kori, jota sanottiin siihen aikaan tuomiskoriksi. Eipä tietysti iso rotinarinkeli siihen mahtunut, vaan se täytyi kantaa pellillä kainalossa. Hevosellahan sitä siihen aikaan ajeltiin. Kyllä sinä talvena sai syödä vehnästä ja piirakoita koko perhe kylläkseen, kun kaikki naapurit ja sukulaiset kävivät rotinoilla. Toivatpa eräät kakkujakin. Se oli jotain erikoista siihen aikaan. (AT)

Sota-ajan vaihtokauppaa.

Ollessamme evakkona Myllykoskella v. 1945 seisahtui mieheni taskukello ja hän meni kellosepälle sitä korjauttamaan.

Siihen aikaan oli voi vielä kortilla. Kun meillä sattui olemaan pari lehmää, pyysi kelloseppä korjuupalkaksi voita. Sanoi, että näkö huononee, jos ei saa tarpeeksi voita ja kellon viisarit ovat niin pieniä, että niitä tarkkaillessa tarvitaan hyvää näköä. Kotiseudullani Rautjärvellä olikin tapana sanoa:"Jos et syö voita, tulet sokeaksi."(AT)

"Kun menin Varsinais-Suomessa kylään ja istuin pitkällä penkillä serkkuni kanssa, toi emäntä tarjottimella sinne penkille kahvin ja niiasi syvään tarjoillessa. Minä häpesin ja sanoin (jälkeenpäin), etten koskaan mene sinne kylään, kun kahvikin tuodaan kuin kerjäläiselle penkille. Siellä kuulemma harvinaiselle vieraalle tuotiin penkille, kun taas Karjalassa harvinainen vieras vietiin kamariin kahville. Näin erilaista on kahvinjuontikin eri heimojen kanssa."(KPT 6, 89)

= Sosnova, "Mäntylä".

Pinta-ala oli 336 km2 ja asukkaita 5990 v.1939. Maasto on vaihtelevaa, kauniisti

kumpuilevaa, lehtometsiä, petäjäkankaita ja kauniita pieniä järviä.

Ennen vuotta 1917 Rautu eli Pietarin läheisyydestä. Kaupankäynti suurkaupunkiin oli vilkasta. Rajan sulkeuduttua maatalous kehittyi voimakkaasti, siitä tuli pitäjän

pääelinkeino. Kuuluisiksi tulivat Raudun rotuporsaat, joita markkinoivat ympäri Suomea porsasparisniekat.

Teollisuutta edustivat muutamat sahalaitokset, limonaditehdas sekä muutamat myllyt ja paja.

Lähes kaikki entinen on Raudusta hävitetty, ainoastaan kaksi kymmenestä kansakoulusta on jäljellä, luterilainen hautausmaa sekä sillä sijainneet sankarihaudat on hävitetty rakentamalla hautausmaan päälle kerrostaloja. Muistomerkit on nekin kaikki hävitetty.

Ortodoksisen seurakunnan hautausmaa Palkealassa on lähes koskematon.

Raudussa on 1990-luvulla 13.000 asukasta. Mainittavaa teollisuutta ei ole. Elantonsa paikallinen väestö saanee osittain karjasovhoosilta. Suurporkulle mentäessä on turkistarha sekä sen yhteydessä toimiva muokkaamo. Rautu on Pietarin läheisyyden vuoksi suosittu kesänviettopaikka. Paikoin on kymmeniä venäläisten datsoja.

Tiestö on suurimmalta osalta asfaltoitua ja hyväkuntoista.

Ruskeala on Niiralan raja-aseman ja Sortavalan puolivälissä (matkaa kumpaankin n. 30 km). Jänisjärven länsipuolella, Tohmajoen ympärillä. Se rajoittui Sortavalan, Harlun, Pälkjärven, Kiteen ja Uukuniemen pitäjiin. Pinta-ala oli ilman vesiä 405 km2, suurin pituus 44 km ja leveys 20 km.

Kyliä oli 19: Haapavaara, Höksölä, Issakanvaara, Kaalamo, Kirkkolahti, Kollitsa,

Kontiolahti, Kuljakko, Kumuri, Leppäselkä, Matkaselkä, Mähkönvaara, Otrakkala,

Pirttipohja, Rajakylä, Ruisselkä (Kirkonkylä), Särkisyrjä, Vahvajärvi ja Uusi-Matkaselkä.

Ruskeala kuului muinoin rukoushuonekuntana Kiteen pitäjään ja mainitaan kappelina 1677. Uudenkaupungin rauhassa vuonna 1721 se joutui Venäjän puolelle ja siitä muodostettiin yhdessä Pälkjärven Leppälahden kanssa uusi pitäjä. Vuonna 1918 liitettiin Ruskealan Kirkkolahden ja Kontiolahden kylät vastaperustettuun Harlun kuntaan ja Uuden Matkaselän kylä vuonna 1920 Kiteen pitäjästä Ruskealaan.

Ruskeala on pinnanmuodostukseltaan vaihtelevaa seutua. Tasankoja ei ole, vaan

kukkulamaisemat ovat kaikkialla vallitsevina. Jyrkkiä nousuja ja laskuja ei kuitenkaan näe kuin harvoin. Metsät ja soistuneet painanteet ovat leimaa-antavina ja viljelysmaat vain siellä täällä antavat näille vaihtelua.

Suuri osa pitäjää, varsinkin lännessä, on 50...100 metriä yläpuolella merenpinnan.

Läntisimmässä perukassa ja itäisimmällä tienoolla kohoavat laajat alueet yli 100 metrin korkeuskäyrän ja huiput saavuttavat 150 metrin korkeuden. Ylin kohta, 165 m, on pitäjän pohjoiskärjessä Ilmakkalammin läheisyydessä.

Ruskealan tärkein vesiväylä on runsasvetinen Tohmajoki, joka alkaa Tohmajärvestä,

juoksee Ruskealan pohjoisrajalla Ruokojärven läpi ja saa matkallaan useita sivujokia, jotka tuovat vettä pienistä järvistä. Niistä mainittakoon Matkaselän- ja Timoskanlammet, Matalalampi, Ätäskönlampi ja Pertjärvi.

Ruskealan itärajalla virtaa Kiteenjoki. Lähellä pohjoisrajaa se juoksee Siesmanjärven läpi ja muodostaa etelärajan lähettyvillä Ilmakosken. Pitäjän varsinaiset järvet ovat itäosassa. Niistä mainittakoon Vahvajärvi, josta vedet purkautuvat Ylä- ja Alalammen kautta Jänisjärveen. Jänisjärven pinta-ala on 204 km2 ja siitä kuuluu huomattavin osa Ruskealan kunnan alueeseen. Asutus jakaantui Ruskealassa kahteen osaan. Itäinen, joka käsittää Tohmajokilaakson ja

sen itäpuolella olevat järvirikkaat seudut, oli verraten taajaan asuttua ja hyvin viljeltyä.

Länsipuolisko sensijaan oli harvaan asuttua, suurimmaksi osaksi saloseutua ja viljelysmaat pienet. Rautatie kulkee pitkiä matkoja autioiden saloseutujen halki. Vain Kaalamon aseman seutuvilla silmä kohtasi laajempia viljelysmaita ja tiheämpiä talosikermiä. Ruskeala on tunnettu marmorilouhoksistaan, jotka sijaitsevat parin kilometrin päässä kirkolta luoteeseen Tohmajoen varrella Otrakkalan kylässä. Ne perustettiin v.1767 Sortavalan kirkkoherran Samuel Alopaeuksen aloitteesta. Kaivoksista saatu Ruskealan marmori esiintyy samassa vuoressa kahdenlaisena, hienorakeisena ja tavallisesti tummajuovaisena dolomiittikivenä sekä keskirakeisena valkeana kalsiittikivenä.

Kaivostyö on väliin ollut vilkasta ja väliin kokonaan pysähdyksissä. Työvoimana on

entisinä aikoina käytetty myöskin orjia, joita tuotiin Venäjältä. Kuljetuskustannusten säästämiseksi kivet hakattiin määrämittoihin jo louhoksella Ruskealassa ja vietiin hevosilla Sortavalan pohjoispuolella olevaan Helylään laivattaviksi. Karjalan radan valmistuttua v. 1894 laivauspaikaksi tuli Sortavala.

Ruskealan marmorista on rakennettu monia loistotaloja pääasiassa Pietarissa.

Dolomiittikivestä tehtyjä ovat mm. Pietarin Marmoripalatsi ja Kasanin kirkko.

Kalsiittikivestä tehtyinä mainittakoon entinen Yleisradion toimitalo Helsingissä

Kasarmintorin laidassa.

Pitäjän muista teollisuuslaitoksista ansaitsee maininnan Ilmakosken

Villatavaratehdas. Se perustettiin v. 1898, jolloin kosken varteen rakennettiin

vähäinen kehruulaitos. Pariinkin kertaan se teki vararikon ja vaihtoi useasti omistajaa. V. 1910 tehdas paloi, mutta rakennettiin seuraavana vuonna uudelleen kivestä. Samalla sitä laajennettiin huomattavasti, liittämällä siihen kutomo ja hankkimalla uudenaikaiset koneet. Tehtaassa valmistettiin vuorihuopia, sarkoja, trikootavaroita ym., jotka kaikki myytiin kotimaassa.

Pitäjän maantieverkoston keskuksena on Ruisselkä eli Kirkonkylä. Länsiosan läpi kulki rautatie. Ruskealan asemina olivat Matkaselkä ja Kaalamo, joihin kumpaiseenkin on kirkolta matkaa 7 kilometriä. Matkaselän asemalta rautatie haarautuu Suojärvelle sekä Läskelään ja Pitkäänrantaan. Sieltä on myös pistorata louhoksille. Lähin satamapaikka oli Harlussa Jänisjärven rannalla oleva Hämekoski, jonne kirkolta oli matkaa 30 kilometriä.

Ruskealaisten virallisia sijoituskuntia olivat Polvijärvi, Kontiolahti, Liperi, Rääkkylä,

Pielisensuu ja Joensuu.

= Melnikova, "Myllylä".

Naapuripitäjiä olivat pohjoisessa Kaukola, koillisessa Käkisalmen maalaiskunta, idässä Pyhäjärvi, kaakossa Sakkola, etelässä Vuoksela, lännessä Vuoksenranta ja luoteessa Kirvu. Pinta-ala ilman vesistöjä oli 403 neliökilometriä, viljeltyä maata 10 000 hehtaaria ja metsää 26 000 hehtaaria. Asukkaita oli ennen sotia 8 000. Pitäjässä oli kyliä 38 ja kansakouluja 14 sekä kansanopisto.

Räisälä oli kuuluisa luonnonkauneudestaan. Vuoksi, Räisälän helmi, halkaisi pitäjän etelästä pohjoiseen. Helisevän järvi ja Killatsun Niskajärvi halkoivat pitäjää länsi ja luoteispuolelta. Kunnan omistama maatila Ivaskan hovi sekä Räisälän kartano, saha, mylly ja sähkölaitos sekä Tiurin vehnämylly olivat merkittävimmät

tuotantolaitokset.

Räisälä oli maatalouspitäjä, joka tunnettiin myös hyvistä hevosistaan. Järjestelmällinen hevosjalostustyö alkoi 1800 luvun loppupuolella, kun Pikku-Ivaskan hovin vuokraajalle Matti Kuntsille oli sijoitettu kaksi kertaa valtion siitosori. Pitäjä tunnettiin myös raviurheilustaan. Muutamat hevoskasvattajat osallistuivat jo 1880...90 luvuilla koko maan käsittäviin ravikilpailuihin Viipurissa.

Urheiluseura Räisälän Pamaus tunnettiin mm. yleisurheilijoistaan ja hiihtäjistään.

Nuorisoseuroja toimi Kirkonkylän, Särkisalon, Humalaisten, Tiurin, Myllypellon,

Makkolan, Siirlahden, Timoskalan ja Unnunkosken kylissä, sekä muutama

Työväenyhdistys.

Lisäksi oli Raittiusyhdistys, Marttayhdistys, Mannerheimliiton paikallisosasto sekä

Suojeluskunta ja Lotta Svärd-yhdistykset. Räisälän sekakuoro sai Helsingin laulujuhlilla 1931 ensimmäisen palkinnon.

Kivikaudelta lähtien Räisälä oli koko Karjalan tiheimmin asuttua seutua, kuten koko

Vuoksen alajuoksu. Theodor Schvindt teki 1800-luvun lopun arkeologisissa

kaivauksissaan huomattavia löytöjä mm. Siirlahdesta, Särkisalon Hovinsaaresta, Räisälän hovin Kalmistonmäeltä sekä Tiurin Linnasaaresta.

Räisälässä oli vuonna 1635 oma kirkkoherra. Seurakunnan ikä lasketaan tuosta vuodesta. Silloinen seurakunta oli alueeltaan suuri, sillä myös Kaukola kuului siihen vuoteen 1735.

Pitäjän kirkko (neljäs) seisoo laakealla kalliolla ja on säilynyt suhteellisen hyvässä

kunnossa. Kirkon välittömässä läheisyydessä oli hautausmaa, jota laajennettiin useaan kertaan, viimeksi v. 1932. Yli 70 vuotta takaperin paljastetusta sankaripatsaasta ei tänä päivänä ole jäljellä kuin muistot. Hautausmaan pohjoisosassa on muutama hyvin säilynyt hautakivi noin 10-15 senttimetrin syvyisen mullan peitossa. Entisen sankaripatsaan paikalle on vuonna 1992

paljastettu muistopatsas. Patsaassa on teksti: Räisälän seurakunnan hautausmaa. Paikka, jossa seisot, on pyhä.

@O11 = Gromova, "Järisevä".

Sakkolan nimellä ei ole mitään tekemistä sakkojen kanssa. Vanha historiallinen nimi on Sakkula. Mistä tämä taas tulee, siitä on monta selitystä. Jo 1200-luvulla oli

Sakkula-niminen pokosta olemassa.

Pähkinäsaaren rauhassa se jäi Novgorodin puolelle ja mainitaan Vatjan viidenneksen verokirjassa Sakkulan muodossa. Ikivanha nimi muutti muotoaan v. 1735, kun papisto ja virkamiehet alkoivat kirjoittaa U:n tilalle O:n ruotsinkielen ääntämisen mukaan. Kansa kuitenkin säilytti pitkään historiallisen Sakkula-nimen.

Suur-Sakkolaan aikaisemmin kuuluneista osista Pyhäjärvi liitettiin Käkisalmeen 1589, Metsäpirtti itsenäistyi 1903 ja Vuoksela 1925.

Suvanto jakaa Sakkolan kahtia. Kirkko oli järven pohjoispuolella. Alunperin nykyistä

kokoa suurempi järvi laski länteenpäin Vuokseen ja Vuoksi Käkisalmen kautta

Laatokkaan. Kevättulvien takia rantakylien viljelijät päättivät kaivaa Suvannon ja Laatokan välillä olleen hiekkakannaksen poikki ojan. Keväällä 1818 se onnistui. Suvannon vesi syöksyi Laatokkaan sellaisella voimalla, että vei mukanaan suuria puita, kiviä ja rakennuksiakin. Jylinä oli kuulunut Pähkinälinnaan asti, jossa soitettiin kirkonkelloja kolme vuorokautta. Z.Topelius kertoo kirjassa Vanha kaunis Suomi, että rakennuksen pirstaleilla kiekui kukko Laatokalla! Järven pinta laski 7 m ja syntyi 5000 ha viljelyskelpoista maata. Yhteys Vuokseen katkesi kokonaan.

Nyt halusivat puolestaan Vuoksen rantojen viljelijät alentaa kevättulvia. Kiviniemessä kaivettiin ja syntyi koski, jonka kautta Vuoksen vedet alkoivat virrata Suvannon kautta Laatokkaan 1857.

Lahjoitusmaakauden jälkeen säädyt päättivät 1867 lunastaa maat ja talonpojat pääsivät itsenäisiksi, kunhan maksaisivat velkansa valtiolle. Tästä alkoi kaikenpuolinen kehitys. Sakkola kuului jo 1901 kuntaryhmään, missä torppareita oli kaikkein vähiten. Pian osattiin hyödyntää myös Pietarin markkinat ja vaurastuminen alkoi. Itsenäisyyden mukana raja sulkeutui.

Sakkolalaiset sopeutuivat rakennemuutokseen siten, että kehittivät tuottoisan

porsaskaupan. Suuria sikaloita ei ollut, vaan lähes jokaisessa talossa oli emakko ja parisniekat (ven. prasol = prasol = karjakauppias, väännettiin myös muotoon raasuli, katso myös Rautu [6]) ostivat porsaat ja kävivät myyntimatkoilla ympäri Suomea. Tästä syystä vieläkin, kun sanoo olevansa kotoisin Sakkolasta, kuulee heti: Ai, oletko niitä rotuporsaita?

Maanviljelys oli asukkaiden pääelinkeino. Kunnassa toimi säästöpankki, 6 osuuskassaa ja yksi liikepankki.Kiviniemi oli Sakkolan liikekeskus, jonka kehitystä tuki Kasarmilan kantahenkilökunta sekä hyvät maantie- ja rautatieyhteydet. Suvantoa pitkin oli myös laivaliikennettä, joka yhdisti pohjois-ja etelärannan kyliä toisiinsa.

Kauppaa hoitivat Sakkolan Osuuskauppa sivumyymälöineen, Ala-Vuoksen osuusliike ja lukuisat yksityiskaupat. Isoissa kylissä oli kaksikin kauppaa.

Kunnan talous oli vakaa. Kunnalliskoti ja lastenkoti olivat ajanmukaiset. Lastenkoti on vieläkin jäljellä. Se näkyy komeana vastapäiseltä rannalta Sudenhännästä.

Järjestötoiminta ja vapaa sivistystyö olivat Sakkolassa erittäin vilkkaita. Tähän vaikutti osaltaan varhain aloitettu kansakoulujen perustaminen. Ensimmäinen koulu oli aloittanut toimintansa Sipilänmäellä jo 1874.

Kouluja rakennettiin kolmen vuosikymmenen aikana niin tehokkaasti, että v. 1904 kaikilla lapsilla oli koulu kohtuullisen matkan päässä. V. 1939 kansakouluja oli 12. Sakkolalaiset myös lähettivät lapsensa kouluun ja oppivelvollisuus oli Sakkolassa toteutunut 15 vuotta ennen valtakunnallisen oppivelvollisuuden voimaantuloa. Oppikoulua ei ollut, lähimmät olivat Käkisalmessa ja Pölläkkälässä. Jatkosodan aikana aloitti Valkjärvellä keskikoulu, joka ennätti toimia vain lyhyen aikaa. Ensimmäinen kansankirjasto oli perustettu jo v. 1848.

Sakkolassa oli kansansivistys- ja maanpuolustusjärjestöillä 10 omaa taloa. Nuorisoseuroja oli 10, vanhimmat perustettu 1899. Kirkonkylän Nuorisoseura ja Haparaisten Nuorisoseura (perustettu 1904) toimivat vieläkin! Kuorojakin oli useita: kirkkokuoron lisäksi toimi neljä sekakuoroa sekä kaksi mies- ja naiskuoroa. Lisäksi oli oma torvisoittokunta sekä varuskunnan JP 4:n soittokunta. Työväenyhdistyksiä oli kolme. Urheilua ja voimailua harrastettiin omassa seurassa Sakkolan Jäntevässä.

Martta-yhdistysten toiminta kattoi koko pitäjän ja sen ansiosta naisväki oli varsin

edistyksellistä kodin- ja puutarhan hoidossa. Suojeluskunta ja Lottajärjestö toimivat myös vilkkaasti.Nuorten Kristillisellä Yhdistyksellä oli useita ala-osastoja, jotka järjestivät opintopiirejä sekä tyttö- ja poikakerhoja. Evankelisella Nuorisoliitolla oli myös toimintaa, mutta kiistoja eri järjestöjen välillä ei ollut.

Jätimme jälkeemme kotiseudun, joka kestää vertailun kaikin tavoin muuhun Suomeen.

Paluu Sakkolaan syyskuussa 1941 käynnisti jälleenrakentamisen. Sota jatkui, mutta kaikki kotityöt hoidettiin, vaikka miehet olivat rintamalla. Naiset, lapset

ja vanhat miehet olivat saaneet viljelykseen kevääseen 1944 mennessä koko peltoalan 6876 ha! Lisäksi oli rakennettu ja korjattu asuin- ja karjarakennukset.

Suvanto ja Vuoksi olivat hyvä puolustuslinja molemmissa sodissa. Sakkolan eteläpuolelle venäläiset pääsivät sotimalla, mutta Taipaleesta ja Suvannosta ei yli tultu ennenkuin alueet oli luovutettava välirauhansopimuksilla.

Salmissa oli kunnanlääkäri, kunnansairaala, kulkutautisairaala, apteekki, ja Kansallis-Osake-Pankin konttori. Teollisuuslaitoksia: Pitkäranta Oy:n sähkölaitoksia oli neljä, Paloniemen saha, Salmin Puu- ja Myllyosakeyhtiö, 2 meijeriä. Oy. Hosainoffin saha (perustettu 1872) ja muut samaan ryhmään kuuluneet teollisuuslaitokset lopettivat toimintansa 1930. Rautatie Salmiin rakennettiin v. 1942.

Vuonna 1919 perustettiin Salmin rajavartiosto (esikunta Pitkärannassa). 1./SR:n

toimialueena oli Salmin pitäjä, pääsijoituspaikkana Manssila (ent.

venäläistämiskoulu), uusi sijoituspaikka valmistui v. 1939 Kasakkalahteen juuri ennen sodan alkamista. 1./SR:n vartiot olivat Grosnoissa, Rajaselässä, Murrossa, Kanabrojärvellä ja Kaunoselässä sekä Tulemassa puhelinvartio. 4./SR:n vartiot olivat Käsnäselässä ja Hiisjärvellä (esikunta Impilahden Uomaan kylässä). Mantsinsaaren Pöllän kylässä oli Merivartioasema.

Salmi kuului Salmin evankelisluterilaiseen rajamaaseurakuntaan, Viipurin hiippakuntaan, Sortavalan rovastikuntaan (per. 1639), muodostettiin 1885 Impilahden rukoushuonekunnaksi, itsenäistyi 1922. Kirkko puusta (1877), korjattiin ja varustettiin tornilla 1909. Alttaritaulu Jeesus ristillä, I. Launiksen maalaama. Luterilaisen seurakunnan jäsenet (1936 1506 henkeä) asuivat hajallaan.

Salmin kreikkalaiskatolinen seurakunta (8300 henkeä v.1936) käsitti Salmin kunnan paitsi Mantsinsaarta, Lunkulansaaren länsiosaa ja Uuksalonpäätä (Mantsinsaaren kreikk.kat. seurakunta) sekä Ala- ja Ylä-Uuksua (Pitkärannan kreikk.kat. seurakunta). Salmi kuului Karjalan hiippakunnan kolmanteen valvontapiiriin. Salmin pogosta mainitaan 1500. Pyhälle Nikolaokselle nimetty tiilirakenteinen kirkko oli ruhtinatar Anna Orlov-Tsesmenskin rakennuttama 1815-24 ja uusittu 1935. Nyt se on täysin rappiolla. Kappelikirkot oli Manssilassa (1906) ja Orusjärvellä (1910). Rukoushuoneita (tsasounia) oli 18.

Historiallisia muistoja: Lukuisia uhrikalmistoja, Stolbovan rauhan (1617) rajakivi, ns.

Variskivi Manssilan rannalla Laatokassa ja toinen rajakivi Manssilan maantiellä. V. 1639 perustetun ja 1700 hävitetyn Salmin evankelisluterilaisen kirkon ja hautausmaan paikka Miinalassa. Tuleman kylässä lahjoitusmaakartanon päärakennus.

Oman lukunsa Salmin historiassa muodostavat 1600-luvun kaupunkihankkeet. Ruotsin kuningas Kustaa II Aadolf antoi v. 1632 käskyn perustaa kaupunkeja Karjalaan ja Inkerinmaalle. Käskynhaltija Henrik Spåre määräsi perustettavaksi kaupungit Sortavalaan ja Salmiin. Salmiin laadittiin asemakaava ja rajatarkastaja Henrik Blankenhagen nimettiin pormestariksi. Kumpikaan kaupunkihanke ei silloin

käynnistynyt. V. 1643 perustettiin ja kaavoitettiin Sortavala sekä valittiin Salmin

kaupungin paikaksi Miinala. Sortavalaan ilmoittautui heti 56 porvariksi pyrkivää ja

sen kaupunkikehitys alkoi. Salmiin ei saatu vapaaehtoisia porvareita Blankenhagenin tarmokkaista yrityksistä huolimatta ja kaupunkihanke raukesi lopullisesti vv. 1656...61 ruptuurisotaan.

O. Seskar.

Seiskari on itäisin Suomenlahden ulkosaarista. Se mainitaan v. 1395 Viipurin linnan

asiakirjoissa nimellä Zeiscere. Seiskari tunnettiin myös nimellä Seitskari, ruots. Seitskär. Venäläisissä kartoissa nimenä on ollut Lesnoj = Lesnoi, "Metsäsaari", mutta uusimmissa O.Seskar.

Etäisyys Koiviston kirkolta on 45 km ja Inkerin rannikolta 20 km. Saaren pituus on 4 km, leveys 1,5 km, pinta-ala 4,0 km2. Itä- ja kaakkoisrannalla on suuria

lentohiekkamuodostelmia, jotka siirtyvät vähitellen länteen päin.

Seiskarista tuli itsenäinen kunta ja seurakunta v. 1896. Siellä oli kansakoulu ja oma osuuskauppa, aikaisemmin useitakin kauppoja.

Länsirannalla Pohjakylä, Välikylä ja Lounatkylä muodostivat yhtenäisen

taajaman. Asuinrakennuksia oli 129 (1920) ja väentiheys 200 as/km2. Pääelinkeinot olivat merenkulku ja kalastus.

Seiskarilaiset, 750 henkeä, joutuivat jättämään kotisaarensa 11.10.1939 ja asutettiin Turunmaan saaristoon. Nykyisin heitä asuu etupäässä Etelä-Suomen rannikkoseudulla. Välirauhan aikana ei päästy palaamaan.

Vuodesta 1932 toiminut Seiskari-seura ry. on saarelaisten ja heidän jälkeläistensä

yhdysside. Jäseniä on yli 400. Seurassa tehdään monitahoista perinteen tallennusta ja sukututkimusta. Seiskarilainen-lehti ilmestyy kerran vuodessa.

Seiskarin saareen on päästy kesinä 1991, 1992 ja 1993 Kotkasta lähteneellä

matkustajalaivalla, joka ankkuroi Itärannan redille. Toinen kyyti toi venäläisellä

yhteysaluksella Koivistolta majakkalaituriin ja muutama matka on tehty helikopterilla Viipurista.

Vaakuna on Suomen Heraldisen Seuran hyväksymä v. 1985. Siinä on sinisellä kilvellä hopeinen vorota-kelkka, alapuolella hopeinen tyviö, jossa on reunoihin ulottuva sininen verkko.

Viipurin rinkeliä ostettiin Hiitolan markkinoilta Simpeleelle.

Simpeleellä Änkilänsalolla sanottiin keitoista keitti, ei keitto, esim. potatkeitti, kalakeitti.(Helvi Häyhä)

---------------------------------------------------------------------------------

Leipälapiot

Minun leipälapioni leveä ja pitkävartinen

tehty kestämään sukupolvien käytön,

piiraslapioni pieni ja sievä

sopiva piiraiden noppimiseen uunin arinalta

- varret irrotettu kummastakin

tehty käyttökelvottomaksi kertakaikkiaan.

Vanha Juhana syntynyt kahdeksantoista sataa

neljäkymmentäkahdeksan

teki ne miehuutensa päivinä

toiselle vaimolleen Riitalle

tämän ollessa siinä kahdeksantoista paikkeilla

- paljon leivän ja piiraiden paistamista varten.

Oliko minukke unessa tämä näytettävä

ennen kuin ymmärtäisin että

niiltä on työ loppunut.

Nämä vanhat palvelijat virkaheitot lapiot

joissa viipyy satavuotinen

leivän tuoksu

muisto monen emäntäpolven käsistä

askelista aittapolulla

tuohinen jauhovakka kainalossa.

Minä tulin sukuun ensimmäisenä sodan jälkeisenä kesänä

evakkotyttö tyhjä miniäksi taloon. Oli se minusta outo.

En viihtynyt.

Olen muutaman vuoden, ajattelin, sitten lähden.

Kolmekymmentäkolme vuotta minä käytin näitä lapioita

viisi pikkusuuta ruokittava

vaikeaa monta kertaa.

Mutta kasvoivat he, lentelivät pesästä pikkuhiljaa.

Joskus - unettomina öinä

minä sitäkin ajattelen että

säilyttäisivät nämä lapiot

muistona,

sillä niillä on tarinansa kerrottavana.

Yhden vanhan talon tarina -

jos vain malttaisivat kuunnella.

Helvi Häyhä

SOANLAHTI rajoittui Korpiselän, Suistamon, Ruskealan, Pälkjärven ja Värtsilän pitäjiin. Se oli Raja-Karjalan pitäjistä pienin, pinta-ala ilman vesiä 433 km2. Suurin pituus lännestä itään oli 34 km, leveys etelästä pohjoiseen 32 km. Asukkaita n. 2400, asukastiheys 5,3 km2:llä.

Kyliä oli 7: Harsuvaara, Havuvaara, Juttulampi, Kiekua, Koirivaara, Kuikka ja Soanlahti (Kirkonkylä). Kyliksi nimitettiin myös seuraavia Soanlahden Kirkonkylän taloryhmiä: Hartikanvaara, Laaja, Lehtomäki, Pohjoispää, Polvivaara, Prolavaara, Päätyy, Suvipää ja Ypäkkö. Asuinrakennusten lukumäärä oli 430.

Kansakouluja oli 5, Kirkonkylän (1886), Koukkuhongan (1900), Koirivaaran (1901)

Havuvaaran (1917) sekä Lehtomäen.

Maisema on vaaraselännemaisemaa, joka poikkeaa Laatokan seutujen kukkulamaista. Kirkonkylä on länsiluoteesta itäkaakkoon kulkevalla, Jänisjärven pinnasta korkealle kohoavalla luonnonihanalla harjanteella, jonka laelle siintää etelästä Ison-Jänisjärven saareton ulappa ja pohjoisesta Pien-Jänisjärven korkearantainen, saarekas selkä.Idempänä erottuu syvä kaksijokinen laakso ja näiden pohjoispuolella toinen toistensa takaa häämöttäviä, samaan suuntaan kulkevia korkeita vaarajonoja. Samanlaisia maisemia jatkuu länteen ja itään.

Soanlahti oli harvaan asuttu pitäjä. Ainoastaan Jänisjärven rantamaalla oli viljelysseudun leima. Kylät oli rakennettu suomalaiseen tapaan. Muu osa pitäjää oli harvaan asuttua saloseutua, jossa vain valtion metsänvartijain asunnot ja jokunen pieni, harmaa kylä peltotilkkuineen ja niittyineen muodostivat vähäisiä viljelyssaarekkeita. Vankimmat maanviljelysseudut olivat Kirkonkylä ja Koirivaara.

Jänisjärven rannalla oli Veljakan- ja Soanjoen suistojen eteläpuolella Kint€inniemen

dolomiittilouhos, josta kiveä vietiin vuosikymmenet Värtsilän rautatehtaalle käytettäväksi rautamalmin sulatuksessa. Toinen dolomiittikaivos oli Prolavaarassa, 4 km edellisestä kaakkoon. Dolomiittivarat ovat erittäin suuret, miljoonia kuutiometrejä. Lisäksi on Prolavaaran ja Lehtomäen kylien seudulla rikas kaoliinikerros, johon avattiin kaivos keväällä 1923.

Soanlahti muodostettiin 1885 luterilaiseksi seurakunnaksi Ruskealan ja Impilahden osista. V. 1500 se mainitaan kyläkuntana ja 1580-luvulla yhtenä kreikanuskoisen Ilomantsin kappelina, Soanlahden tai Leppälahden nimellä.

Valtio rakennutti Soanlahden puisen luterilaisen kirkon 1890. Kreikkalaiskatoliset

kuuluivat Suistamon seurakuntaan. Soanlahden pitäjästä on hävitetty kaikki rakennukset, ainoastaan kirkonkylään on jäänyt neljä. Venäläiset ovat rakentaneet toistakymmentä uutta taloa kirkonkylään.

Kartan alaosana on Suomen maanmittaushallituksen vv. 1923...33 mittaama topografinen kartta 1:100.000. Tästä pohjoiseen ei löytynyt suomalaista karttaa. Yläosana on ote kartasta, jonka on teettänyt General;nyj wtab Krasnoj armii,

Puna-armeijan yleisesikunta 1932...35 (painettu 1940). Sijaintimääreenä on

Soanlaxti, Karelo-Finskaq SSR = Soanlahti, Karjalais-Suomalainen Neuvostotasavalta. Tämän karttalehden reuna oli Kiteellä asti.

Huolellisesti kartoitettu kaista ulottui Karjalankannakselta ainakin Pieliselle. Kartat eivät yksityiskohdiltaan täsmää ihan tarkasti suomalaisiin karttoihin, joten ne eivät ole kopioita, vaan itsenäisiä kartoituksia omine koordinaatistoineen. Kartan vasemmassa yläreunassa olevat punaiset merkinnät ovat venäläisen upseerin sotatilanteessa tekemiä.

Ks. Sortavalan Mlk.

Sortavalan seudun vaiheita:

800...1300 Rautakautinen korkeakulttuuri

1300...1500 Novgorodinalaisena pogostana

1500...1660 Jatkuva sotatila

1617 Stolbovan rauhaKarjala Ruotsille

1643 Sortavalan kaupunki perustetaan

1697 Sortavalassa 100 taloaja 600 asukasta

1705 Venäläiset hävittävät Sortavalan

1721 Uudenkaupungin rauha, Sortavala Venäjään. Kaupunkioikeudet pois

1743 Suomalaiset polttavat Sortavalan

1783 Uudelleen kaupungiksi

1812 Karjala liitetään autonomiseen Suomeen

1812...1835 Sortavala rakennetaan kokonaan uudelleen

1838 Kaupunkialue laajenee

1880 Sortavalaan seminaari

1893 Rautatie Sortavalaan. Nopea kasvu alkaa

1895...1925 Esikaupunkitaajamat

1917...30 Itsenäistyminen. Teollistuminen

1930...37 Lamakausi

1939...45 Toinen maailmansota

Pysyvää asutusta Laatokan Karjalassa on ollut 5000 vuotta, mistä ovat todisteena runsaat kivikautiset löydöt pitkin rannikkoa Vuoksen Taipaleesta Sortavalaan. Viikinki- ja ristiretkikaudella, 800...1200-luvuilla Laatokan Karjalassa syntyi ensimmäinen korkeakulttuuri. Suomalaiset uudisasukkaat muodostivat Käkisalmen - Kurkijoen - Sortavalan alueille voimakkaita yhdyskuntia, jotka metsästivät ja kävivät turkiskauppaa pohjoisen vesireittejä pitkin.

Rautakirves teki mahdolliseksi kaskiviljelyn ja sen myötä - noin tuhat vuotta sitten -

syntyi paikannimi Sortavala tarkoittamaan jatkuvassa kaskivuoroviljelyssä olevaa aluetta, sortavien eli kaskea kaatavien maata. Sortavala käsitti aluksi sen puoliympyrän muotoisen saaristo- ja rannikkoalueen, jonka keskipiste on Honkasalon Vahtimäellä [31] ja säde 15 km. Alueen 15 linnamäkeä ovat suurin muinaislinnatihentymä pohjoismaissa ja osoittavat olojen rauhattomuutta.

Kaupunki perustettiin 1643 (ei 1632 kuten useissa kirjoissa on mainittu) ja peri vanhan pogostan (veronkantopiirin) nimen. Itä-Suomeen ja Vienaan suuntautuvan kaupan turvin se kehittyi nopeasti, vaikka pieniä sotia ja rosvojoukkojen aiheuttamia kahakoita oli jatkuvasti. 1700-luvun alussa kehitys katkesi ja muuttui sadan vuoden taantumaksi, kun Pietari I valloitti Karjalan Venäjälle ja alkoi rakentaa uutta pääkaupunkiaan Pietaria Neva-joen suulle. 1700-luku oli ryöstön asteelle kehittyneen ankaran verotuksen aikaa. Tsaarille oli samantekevää kuolivatko alamaiset nälkään vai voudin ruoskaan, kun vain Pietarin palatseista ja kirkoista tuli komeita.

Syrjäseutujen asukkaat eivät saaneet maksamiensa verojen vastineeksi yhtään mitään. Teitä ei rakennettu, minkäänlaista kansanopetusta ei järjestetty ja oikeuslaitos oli veroa kantavien voutien mielivallan varassa.

Vuonna 1721 kaupunkioikeutensa menettänyt Sortavala nimettiin uudelleen kaupungiksi v.1783, mutta ratkaiseva käänne parempaan päin alkoi vasta 1812, kun Viipurin lääni siirrettiin Pietarin hallinnollisesta alaisuudesta muun Suomen yhteyteen. Sortavalan kaupunki rakennettiin kokonaan uudelleen vv.1812...38. Vaatimattomasta hirsimökkikylästä kehittyi laudoitettu ja maalattu kaupunki, jonka rakennusten koko oli kaksinkertainen verrattuna entiseen. Sortavalan viimeinen 80 vuotta kestänyt nousukausi käynnistyi henkisellä alalla. 1864 aloitti toimintansa yksityinen Herman ja Elisabet Hallonbladin perustama Kymölän kansakoulu, joka muuttui seminaariksi 1880. Kansakoulunopettajat loivat merkittävän osan siitä suomalaisesta hengestä, jonka turvin maa itsenäistyi ja myös säilytti itsenäisyytensä.

Taloudellisen nousun merkkipaaluna oli v.1894 valmistunut Karjalan rata Viipurista

Sortavalan kautta Joensuuhun. Rata korvasi tuhat vuotta jatkuneen vesiliikenteen

moninverroin tehokkaammalla kuljetuskapasiteetilla ja käynnisti teollistumisen. Helylään perustettiin 1881 koulukalustetehdas. Kaupungin itäpuoliselle kilometrin pituiselle rannikkokaistalle nousi sahoja ja telakka sekä 1930-luvulla vaneritehdas.

1900-luvun alussa kohosivat esikaupungit Vakkosalmi, Genetz, Mansikkamäki,

Nousiaisenmäki ja Puikkola parissa vuosikymmenessä kaupungin rajojen

ulkopuolelle. Asukkaita niissä oli lopulta yhteensä yli 4500 eli lähes samanverran kuin kaupungissa.

Vuosisadan alun kasvu ei koskenut yksinomaan kaupunkia. Tuhannen vuoden ajan

asutusta oli ollut vain rannikoilla ja saaristossa. Sisämaa oli jaettu käyttöpuuta tuottaviksi salopalstoiksi rannikkokylien kesken. Väestön lisääntyessä Laatokan rantaan tottuneet eivät suostuneet muuttamaan salopalstoille vaan myivät niitä muualta Suomesta tulleille. Näin parissa vuosikymmenessä asutettiin kaikki vielä löytyneet viljelykelpoiset alueet Sortavalan pitäjässä.

1920-luvun kiihkeää rakennuskautta ja kaupungistumista seurasi 30-luvun lama joka kääntyi nousuun 1937...1939. Silloin valmistuivat kaupungin maamerkeiksi As Oy Riutta, Seurahuone, Itä-Karjalan liiketalo ja Hospiz. MLK:n pinta-ala ilman vesiä oli 643 km2, pituus koillisesta lounaaseen 35 km ja leveys luoteesta kaakkoon 25 km. Asukasmäärä n. 20.000, asukastiheys 30,7 km2:llä. Kyliä 66.

Kirkko oli kaupungissa ja yhteinen kaupungin kanssa.

Kunta sijaitsi Raja-Karjalassa Jänisjärven itäpuolella. Kirkolle oli Suistamon pysäkiltä 5 km. Pinta-ala 1516 km2 (maata), siitä peltoa 4,462 ha, kasvitarhaa 14 ha, niittyä 2292 ha ja kaskea 93 ha (1929).

Asukkaita oli 8,995 vuonna 1935 (5,9 asukasta km2:llä), Koulupiirejä oli 16,

yläkansakouluja 14, supistettuja kouluja 2, alakansakoulunopettajaseminaari, Raja-

Karjalan pienviljelijäkoulu, Leppäsyrjän emäntäkoulu, Säästöpankki (perustettu 1918).

Suistamolla ja Soanlahdella oli yhteinen kunnanlääkäri ja apteekki. Ensimmäiset

teollisuuslaitokset olivat Serlachius Oy:n Vaaherjoen saha ja Karjalan puu Oy:n saha Loimolassa. Jalovaarassa oli rikkikiisu- ja Leppäsyrjässä dolomiittikivilöydökset.

Suistamo oli vanhan runolaulun suomenpuoleisia pääpaikkoja. Runonlaulajista

tunnetuimmat olivat Ondrei ja Iivana Sotikainen sekä Jaakko, Iivana, Pedri

Iivananpoika ja Iivana Jehkinpoika Shemeikka. Vanhassa kalmistossa oli Pedri

Shemeikan vanha asuinpirtti museona.

Kreikkalaiskatolinen seurakunta kuului Karjalan hiippakunnan neljänteen valvontapiiriin. Seurakunnan väkiluku (1936) oli 8094. Sen alueena oli Suistamon kunta, suurin osa Soanlahtea sekä osa Impilahtea, Harlua ja Ruskealaa.

Suistamo mainitaan 1589 Sortavalan kreikkalaiskatolisen seurakunnan kappelina ja

itsenäisenä vuodesta 1650. Pyhän Nikolaoksen kirkko valmistui puusta 1844 (arkkit. C.L.Engel) ja uusittiin 1903. Rukoushuoneita (tsasounia) oli viisi.

Luterilaiset asukkaat kuuluivat Soanlahden seurakuntaan.

Vuonna 1922 valmistunut Matkaselän € Suojärven rata kulkee Suistamon kautta. Asemia tai pysäkkejä oli kuusi: Alattu, Suistamo, Leppäsyrjä, Vaaherjoki, Roikonkoski ja Loimola.

Suojärvi oli Viipurin läänin ja samalla koko luovutetun Karjalan pinta-alaltaan suurin

pitäjä, 3474 km2. Pituutta oli 100 km ja leveyttä runsaat 60.

Maanpinnan korkeus vaihtelee välillä 130...300 m. Korkeimmat vaarat ovat pitäjän

pohjoisosassa. Korkeusvaihteluista huolimatta on maanpinnan yleiskuva tasainen ja loivapiirteinen, joten vaarat ja harjut näkyvät jo kaukaa ja vastaavasti niiltä avautuvat näköalat ovat hyvin laajoja.

Näköalapaikoista mainittakoon Moisionvaara (7 km Suojärven koilliskärjestä

pohjoiseen), jonka harjalta näkyy melkein koko Suojärvi asuttuine rantoineen sekä

ympäröivine metsäisine vaaroineen ja suurine soineen.

Mahtavalta Viirunvaaralta (10 km Moisionvaarasta pohjoiseen) on näköala

yksitoikkoisempi: joka puolella loppumatonta, autiota metsää, jonka keskellä siellä täällä päilyy tumma salojärvi.

Pitäjän keskusjärvenä on 20 km pitkä, pohjoisosassaan kaksihaarainen Suojärvi (139 m ymp), johon lännestä laskee Annankosken ja Karatsalmen kautta lähes

samanpituinen Salonjärvi (143 m). Molempiin järviin purkautuu useita järvirikkaita

reittejä ja jokia. Vedet laskevat Suojärven pohjoispäästä alkavaa 160 km pitkää Suo- eli Suojujokea (Wuq = Suja) pitkin Ääniseen Petroskoin pohjoispuolella. Joen keskimääräinen leveys on 100-225 m ja suurin syvyys

lähes 9 m. Siinä on useita koskia, joten se on aina ollut liikenneväylänä merkityksetön, mutta uittoväyläksi sopiva.

Asukkaita oli 1939 väestölaskennan mukaan 15934 henkeä. Kyliä oli 75: Eloniemi,

Evaniemi, Hakkasenranta, Hantshakanniemi, Hautakoski, Hautavaara, Helylänniemi, Hietalahti, Hiisvaara, Hilonen, Hokinkaivo, Hukkala, Hyrsylä, Ignoila, Iivilä, Jehkilä, Jyrinselkä, Kaipaankylä (Kaipainen), Kaitajärvi, Kallioniemi, Kalliovaara, Kanavaara, Kanervo, Karatsalmi, Kirveskangas, Kivijärvi, Kiviselkä, Kokonniemi, Korpijärvi, Kotajärvi, Kotiranta, Kuikkaniemi, Kuikkavaara, Kulmoselkä, Kuusela, Lahdenpohja, Lahtela, Lehtivalkama, Lemilahti, Leppälä, Leppäniemi, Lietteenkylä, Maimalampi, Miekkalampi, Moisionvaara, Mäkitalo, Mökkö, Mököinselkä, Nasarenvaara, Nilosaari, Paavola, Pakkala, Parkinselkä, Pekkasenmäki, Peltoinen, Perttilä, Possodanjärvi, Pusoisvaara, Pussila, Pönttösenvaara, Rantala, Salmijärvi, Salonkylä, Salonniemi, Sattila, Sillankorva, Sorsala, Suoranta, Suurniemi, Tervahauta, Tervaselkä, Uljonen, Uusivaara,

Varpakylä ja Vegarus.

Suojärvi oli jaettu 23:een koulupiiriin ja toiminnassa oli 23 ylä- ja 25 alakansakoulua. Yhteiskoulu aloitti 1938. Vuotta myöhemmin valmistunut uusi koulurakennus on nykyään kulttuuri- ja nuorisotalona. Koulu muutti1944 Tikkakoskelle ja toimii yhä Tikkakosken yhteiskoulun nimellä.

V. 1760 Suojärvi annettiin lahjoituksena kreivi Buturlinille ja siirtyi myöhemmin

kreivitär Anna Orloville, joka v. 1809 perusti Annantehtaan nimellä tunnetun

rautaruukin [18]. Suomen itsenäistyttyä Annantehtaan alue siirtyi Suomen valtiolle.

Ensimmäinen kreikkalaiskatolinen seurakunta perustettiin 1630. Toinen, Annantehtaan kappeliseurakunta, aloitti 1898.

Suojärvi mainitaan 1589 Sortavalan kreikkalaiskatolisen seurakunnan kappelina.

Kreikkalaiskatolisen seurakunnan pääkirkko Pyhän Kolminaisuuden kirkko

Varpakylässä oli rakennettu 1894. Sen vieressä oli Neitsyt Marian kirkko 1600-

luvulta. Annantehtaan kreikkalaiskatolinen kirkko oli rakennettu puusta 1887.

Leppäniemen Kristuksen kirkastuksen kirkko rakennettiin 1930.

Tsasounia oli miltei joka kylässä, merkittävimmät Varpakylässä, Moisionvaarassa,

Vegaruksessa, Leppäniemellä, Kuikkaniemellä, Kaitajärvellä, Kaipaankylässä,

Hautavaarassa, Salonkylässä, Kotajärvellä ja Niemistenkylässä. Vuonna 1917 Suojärven kreikkalaiskatolinen seurakunta jaettiin kahtia: Suojärven ja Annantehtaan seurakuntiin.

Luterilainen seurakunta kuului aikaisemmin Impilahteen ja vuodesta 1885

rukoushuonekuntana Soanlahden seurakuntaan. Ensimmäinen puukirkko tehtiin

Kuikkaniemen kylään, Eranniemeen 1890. Seurakunta itsenäistyi 1928 ja

samana vuonna tehtiin puukirkko Suvilahteen.

Suomen itsenäistymisen aikoihin Suojärvi oli vaatimaton maatalouspitäjä. Rautatien tulo v. 1922 muutti tilanteen täysin. Suomen "Klondykeen" tulvi väkeä lännestä. Puu alkoi käydä kaupaksi ja sahoja perustettiin eri puolille pitäjää. Vuonna 1939 teollisuustyöväen osuus väestöstä oli peräti 47,3 %.Suurimmilla hakkuutyömailla saattoi olla ajohevosia nelisensataa. Metsätyömiesten määrä nousi tuhansiin.

Wiborg Woodin rakentama laatikko- ja kartonkitehdas sekä Jugakosken voimala

ovat toiminnassa vielä nytkin.

Suojärvellä oli Säästöpankki vuodesta 1914, Kansallis-Osake-Pankin, Helsingin

Osakepankin ja Savo-Karjalan Osake-Pankin konttorit, kunnanlääkäri ja sairaalan lääkäri, eläinlääkäri, 2 apteekkia (Suvilahdessa ja Varpakylässä) sekä Kunnansairaala ja Kulkutautisairaala.

Teollisuuslaitoksia: Aunuksen Puuliike Oy:n omistamat Kaipaan, Lapinjärven, Lietteen ja Litsman sahat Oy. The Wiborg Wood Companyn omistamat Suojärven saha sekä Suojärven puuhiomo, kartonki- ja laatikkotehdas, Torasjoen Saha Oy:n sahat Torasjoella, Kotajärvellä ja Piitsojalla.

Suojärven nopeasta vaurastumisesta kertoo se, että pitäjässä oli eniten rekisteröityjä autoja koko Viipurin läänissä ja Seurahuoneen viinanmyynti oli läänin ravintoloiden suurin. Talvisodan syttyessä jäi Suojärven rajakylistä 1800 henkeä siviilisotavangeiksi, joista runsaat 800 henkeä oli Hyrsylän mutkan alueelta. Heidät palautettiin Suomeen toukokuun lopulla 1940.

= Oz. Gogland.

Oz. Gogland. Nimi tulee saksankielestä: Hochland, Korkeasaari.

Suursaari, saaripitäjä keskellä Suomenlahtea, kuului Kymin tuomiokuntaan, Suursaaren - Tytärsaaren nimismiespiiriin ja seurakuntana Savonlinnan hiippakunnan Haminan rovastikuntaan. Asutus oli keskittynyt Suurkylään ja Kiiskinkylään, jotka kumpikin olivat saaren itärannalla. Asuinrakennusten yhteismäärä suurimmillaan oli 163 ja asukkaita noin 900 henkeä. Suursaari oli kuntana yhteinen Tytärsaaren kanssa 1838. Suursaari muodostettiin omaksi seurakunnaksi 1899.

Kaksi osuuskauppaa, Suursaaren, 1906, Suursaaren uusi osuuskauppa, 1917, Suursaaren osuuskassa 1908. Kansakouluja 2: Suurkylän (avausvuosi 1885) ja Kiiskinkylän (1891), 72 opp. (1922). Pikkukouluja 2. Seuroja ja yhdistyksiä: 2 nuorisoseuraa, raittiusseura, Martta-yhdistys, 2 kalastajaseuraa, Mannerheimin lastensuojeluseura, Merimieslähetysseura, 2 urheiluseuraa ja laulukuoro.

Maanteitä ei ollut, kyläteitä oli 3 km. 1. luokan postiasema oli Suurkylässä.

Suursaari on Suomenlahden leveimmällä kohdalla, 40 km etelään Kotkasta ja 65 km:n päässä Viron rannikosta. Saaren mahtavat kalliojoukot kohoavat aalloista yksinäisinä keskellä tuota suurta vesilakeutta. Lukuunottamatta muutamia kallioluotoja ovat lähimpinä saarina Viirit 10 km lounaassa, Lupi 15 km pohjoiskoillisessa, Runskeri (Rödskär) 17 km lounaassa, Tytärsaari 18 km kaakkoetelässä ja Haapasaaret 20 - 25 km koillisessa. Korkeimmilta vuorilta näkyy maamme etelärannikko ja kirkkaalla säällä myöskin Viron matala ranta.

Jääkauden loppuessa olivat ainoastaan Suursaaren korkeimmat huiput Pohjoiskorkia (nykyisin 106 m. yl. merenp.), Mäkiinpäällys (126 m) ja Haukkavuori (142 m) sekä Lounatkorkia (176 m) saarijonona merenpinnan yläpuolella.Tätä todistavat saarella runsaasti eri korkeuksissa esiintyvät muinaiset somerikkoiset rantavallit, joista korkeimmat ovat 90 m nykyisen merenpinnan yläpuolella. Länsirannalla on runsaasti merentyrskyjen sorvaamia kaikenkokoisia ja -muotoisia hiidenkirnuja.

Irtonaisista maalajeista tavataan saarella enimmin murtosoraa, joka ohuehkona kerroksena peittää vuorten välisten notkojen pohjat. Se sisältää suuria siirtolohkareita, joista osa on peräisin lähellä olevista kallioista, osa etäämpääkin Suomen mantereelta. Vähän tavataan myös hiekkaa, jota on Suurkylän lahden pohjukassa ja joka on hyökyaaltojen murtosorasta irti huuhtomaa ainesta. Erikoisena muodostumana ovat laajat kivikot. Savea on ainoastaan

Hailiniemen lähellä ja saaren pohjoispäässä, missä se matalan veden rajassa on paljaana.

Kallioiden välisissä notkoissa on myös rahkasoita sekä neljä pientä järveä, Liivalahdenjärvi (400 m pitkä, 75 m leveä, suurin syvyys 1,5 m, 46 m ymp) ja Veteljärvi (250 m pitkä, 100 m leveä, suurin syvyys 2,3 m, 40 m ymp), joilla on yhteinen laskupuro Selkäapajanlahteen länsirannalle, sekä Ruokolahdenjärvi (350 m pitkä, 200 m leveä, suurin syvyys 5 m, 49 m ymp), joka laskee itärannalle Kiiskinkylän kohdalla, ja länteen Maahellinlahteen laskeva Lounatjärvi 500 m pitkä, 200 m leveä, suurin syvyys 13 m, 34 m ymp). Etelässä on aivan pieni Pahalampi. Järvien yhteenlaskettu pinta-ala on 14 ha.

Mereltä katsottuna näyttää koko saari jokseenkin alastomalta, mutta kuitenkin on siellä aika muhkeita petäjä- ja kuusimetsiäkin ja jyrkkien vuorten juurella on kasvillisuus sangen rehevää; havupuiden tummasta vehreydestä pistää lehtipuiden, koivun, tervalepän, pihlajan, haavan, paatsaman, tuomen ja raidan heleämpi vihannuus silmään. Joukossa on joku jalo lehtipuukin (lehmus Suurenkorkeanlahden kohdalla, metsäomenapuu Maahellillä, vaahtera Kiiskinkylässä, saarni eteläosan niityillä) tai harvinainen pensas (näsiä, tuhkapuu).

Muista kasviharvinaisuuksista mainittakoon tunturinurmikko (Poa alpina), tunturitähkiä (Phleum alpinum), vihreä pantaheinä (Setaria viridis), etelän maarianheinä (Hierochloë australis), valkea piirtoheinä (Rhynchospora alba), suovalkku (Malaxis paludosa), otakilokki (Salsola kali), mäkihärkki (Cerastium semidecandrum), tunturitervanko (Viscaria alpina), värimorsinko (Isatis tinctoria), ukonpalko (Bunias orientalis), ohraheinä (Neslea panniculata), rantasinappi (Cakile maritima), mäntykukka (Monotropa hypopitus), merinätkelmä (Lathyrus maritimus), neidonkieli (Echium vulgare), vuohenkaali (Lactuca muralis), koirankieli (Cynoglossum officinale), villikaali (Hyoscyamus niger), täplikäskatko (Conium maculatum), peltokierto, monisädetyräkki, häränkieli, mustakoiso. Lepakoita oli runsaasti.

Vuoden keskilämpö on 4,3 , tammikuun -4,9 , heinäkuun 16 . Vuotuinen sademäärä on 600 mm; lumen syvyys 40 cm.

Asutus ja talouselämä. Suursaarelaiset, joiden esi-isät kielimurteesta ja Kiiski nimen esiintymisestä päättäen todennäköisesti olivat tulleet Virolahden Kiislahden kylästä. Elatuksensa he hankkivat silakankalastuksella, hylkeenpyynnillä sekä rannikkolaivurin ja luotsin ammateilla. Sulaveden aikainen kalastus oli 1900-luvun alkuvuosikymmeninä kehittynyt nuottapyynnistä ajokalastukseksi, jossa verkkoja ei kiinnitetä pohjaan vaan saavat liikkuviin veneisiin kytkettyinä ajelehtia veden vieminä, kunnes nostetaan. Samaan aikaan purjeveneiden ohella alkoivat yleistyä moottorialukset. Hylkeenpyyntiä harjoitettiin enimmäkseen kevättalvella koirien avulla tai ampumalla. Meren tuotteet myytiin pääasiassa Viron puolelle, usein myös vaihdettiin leipäviljaan.

Maanviljelystä oli ainoastaan pieniä perunamaita ja niittytilkkuja. Kussakin talossa oli lehmä tai pari, joille rehu suureksi osaksi tuotiin mantereelta. Talveksi kerättiin poron-ja islanninjäkälää, jota karja halusta syöpi. Koko pitäjässä oli tavallisesti vain yksi hevonen, kesäisin ei sitäkään. Kanoja oli vain yhdessä talossa. Molemmat kylät, Suurkylä ja Kiiskinkylä, olivat itärannalla. Edellinen oli aallonmurtajan

suojeleman hiekkarantaisen Satamalahden perukassa, jälkimmäinen avonaisella rannalla saaren keskikohdalla.

Talot olivat pieniä puutaloja, tiheään rakennettuja, €kadut€ sokkeloisia, ahtaita ja

mutkittelevia. Kylille antoivat leiman rotevat pörrökarvaiset koirat, jotka kesäisin suurissa joukoissa oleilivat kaduilla ja vihaisella haukunnalla ryntäsivät outoa tulijaa vastaan.

Suurkylässä, jossa pitäjän nimismies ja pappi asuivat, on postitoimisto, johon posti

avoveden aikana moottoriveneellä haettiin Kotkasta kahdesti viikossa. Talvella ja kelirikon aikana on yhteys epäsäännöllinen tai kokonaan keskeytynyt.

Saarelaiset harjoittivat kotiteollisuutta, valmistivat kalanpyydyksiä, hylkeennahkarukkasia, rakensivat veneitä ja laivoja, kaikkia enimmäkseen vain kotitarpeiksi. Tuloja saatiin myös rahdinkuljetuksesta; Suomeen tuotiin Viron puolelta perunoita ja jauhoja ja Suomesta vietiin halkoja ja paperimassaa. Omia vientitavaroita olivat kalat, hylkeenrasva ja katukivet.

Suursaarella ei ole teitä, kaikki liikenne tapahtuu vesitse. Meriliikenteen hyväksi on valtion toimesta Suurkylän sataman ulkopuolelle rakennettu aallonmurtaja (valmistui 1900) ja itse satamaa syvennettiin. Muuta säännöllistä yhteyttä mantereen kanssa, ei ole kuin em. postivuorot.

Saarella oli neljä valomajakkaa. Aikaisemmin toiminut radioasema muutettiin pois 1920.

Kotka oli yleisimmin käytetty kauppakaupunki. Suursaari tuli suosituksi matkailupaikaksi. Suomen matkailijayhdistys perusti vaatimattoman hotellin Suurkylään. Suurenmoinen luonto on myös vetänyt puoleensa taidemaalareita. Waenerberg, Enckell, Thomé, Eero Snellman ovat Suursaarelta saaneet aiheet moniin eteviin teoksiinsa.

Historia. Suursaari luettiin alkujaan Vehkalahteen, mutta yhdistettiin Uudenkaupungin rauhassa 1721 Johanneksen kappeliin ja 1817 Kymin pitäjään. Tuli oman saarnaajan hoitamaksi seurakunnaksi 1838. Muutamassa keskiaikaisessa kartassa nimitetään Suomenlahtea "Suursaaren mereksi", Mare Hochlandiae (ruots. nimi Högland onkin nähtävästi syntynyt saksalaisesta Hochland = Korkeasaari).

Vanhimmissa voudintileissä Suursaari (Högeland) ym. meren saaret luetellaan Viipurin linnan alle kuuluvina ulkosaarina ("utöar"). Tärkein täällä tapahtunut historiallinen tapaus on Suursaaren länsipuolella, Sten-skärin ja Kallbådsgrundin välillä, 17 p. heinäk. 1788 tapahtunut meritaistelu Kaarle herttuan komentaman Ruotsin laivaston ja amiraali Greighin johtaman Venäjän laivaston välillä; taistelu oli kiivas ja kunniakas molemmin puolin, mutta ruotsalaisten tarkoitus mennä Kronstattia ja Pietaria vastaan tuli siinä ehkäistyksi.

Huomattava pitäjässä syntynyt henkilö on suomalaisugrilaisten kielten tutkija tohtori Volmari Porkka (1854-89), joka polveutui vanhasta suursaarelaisesta suvusta. Muinaismuistoja. Kiviroukkioita, todennäköisesti pronssikautisia hautaraunioita, on Kumpelkalliolla ja Lounatkorkialla. Nykyisellä hautuumaalla on myös isohko kiviroukkio, tarinan mukaan sekin hautaraunio. Jossain Kumpelkallion seinämillä pitäisi olla pronssikautisia kalliopiirroksia. Itäviirillä on parisen sokkelolatomusta, tunnetut nimellä Ranskan Pariisi. Muinaisten kalastaja-asuntojen jäännöksiä lienevät pienet kivirauniot Lupinlahden pohjukassa, Lehtsatamassa, Liivalahdella ja Kytösatamassa.

Useissa luolissa, mm. Kumpelkallion itäsyrjässä, on tavattu merkkiä siitä, että niissä on joskus asuttu. Kappelniemellä Suurkylän vieressä on entisen kirkon paikka.

Kirkko kankaalla Suurkylän länsipuolella, rakennettu puusta 1768, erillään oleva

kellotapuli samasta aineesta arkkitehti Vilho Penttilän piirustusten mukaan 1890-luvun alussa. Lämmityslaitteita ei ole; urut Albanus Jurvan rakentamat 1904. Alttaritaulu (Kristus ristillä) on B. Munchin maalaama ja haminalaisten lahjoittama 1764. Alkujaan lienee kirkko ollut koristettu seinämaalauksilla, jotka kuitenkin myöhemmin on maalattu peittoon. Vanha Suursaaren kappeliseurakunnan kirkko oli Kappelniemessä nykyisen hautausmaan takana.

Nähtävyyksiä: Hiidenkirnu Ratassomerikolla (Lounatlahden puolella), muinainen

rantavalli Pirunpelto, Kinttumäki.

Suursaaressa on asukkaita, 5 perhettä, liikkumista on rajoitettu, asukkaat erittäin

ystävällisiä. Kävelykuntoisia teitä on kylien välinen tie ja saaren eteläpäähän sekä

Lounatkorkialle johtavat tiet. Venäläisten toimesta on uutta rakennettu, mm. saaren

eteläpäässä rakennus. Saaren eteläpään ja Pohjoiskorkian majakat ovat toiminnassa.

Luotsiasemasta ei ole mitään jäljellä, varusväkeä muutama.

Kondratjeva

Säkkijärvi ulottui aikoinaan Suomenlahden rannasta lähelle Salpausselän juurta. Se

rajoittui maaosuudella Virolahden, Miehikkälän, Luumäen, Lappeen ja Vahvialan pitäjiin.

Pinta-ala oli ilman vesiä 873 km2. Suurin pituus pohjoisesta etelään oli 45 km ja leveys lännestä itään n. 35 km.

Vesistöt ovat puromaisia jokia, jotka siellä täällä laajenevat pienehköiksi järviksi.

Ihakselanjoen rotkomainen laakso on samannimisen kylän ja Hirvaslammin välillä pitäjän luonnonkauneimpia tienoita. Sen vuoriset seinät kohoavat äkkijyrkkinä 30 m:n korkeuteen kapean joen pinnasta. Laajavesistöisin ja vesirikkain on Vilajoki.

1920-luvun kuntauudistuksessa Säkkijärvi menetti kaksi kylää Luumäen pitäjään, kolme kylää Vahvialaan ja Ylämaa erotettiin kokonaan Säkkijärvestä omaksi pitäjäksi. Samoihin aikoihin tapahtui muutosta myös Viipurinlahden naapurikuntien kohdalla. V. 1939 Säkkijärvi rajoittui siellä Viipurin kaupungin omistukseen tulleeseen Uuraan ulkosatamaan, Johanneksen pitäjään ja Koiviston kauppalaan. Asukasmäärä oli ennen uudistusta 13 800 ja sen jälkeen 8 800.

Suurin osa väestöstä sai elantonsa maataloudesta ja kalastuksesta. Säkkijärvellä oli vain pienteollisuutta, kuten limonadi- ja nahkatehdas, joukko myllyjä, kymmenkunta sahaa jne. Käsiteollisuus oli voimakasta. Mm. veneitä rakennettiin useissa kylissä. Säkkijärvi tunnettiin aikaisemmin laivanrakennus- ja merenkulkupitäjänä. Halkoja ja kiviä seilattiin Pietariin.

Kyliä oli v. 1939 32: Alahäme, Alaoutila, Heinlahti, Huovila, Hyppälä, Iivanala, Jokikylä, Kallola, Karvala, Kaukiala, Kirkonkylä, Kolhola, Lahtiala, Laihajärvi, Laisniemi, Lavola, Muhulahti, Nisalahti, Nurmela, Paakkala, Ristsatama, Salajärvi, Santajoki, Siissala, Suurpäälä, Tapiola, Teikarsaari, Vilajoki ja Yläoutila. Suurimpia olivat Kirkonkylä, Suurpäälä, Vilajoki ja Nisalahti.

Asutus oli keskittynyt merenlahtien poukamiin ja jokivarsien savimaille. Isohko

peltoaukeama oli kirkon seudulla. Maanviljelys oli pienviljelystä. Kartanoita (hoveja) oli vain yksi, Niemenlautta. 1600-luvulla kartanoita oli ollut myös Nisalahden,

Vilajoen ja Muhulahden kylissä. Vilajoen kartanon omisti 1600-luvun puolivälissä

kenraaliluutnantti vapaaherra Göran Paikull ja Muhulahden kartanon v. 1678 Jürgen

Mellin. Säkkijärvi mainitaan Viipurin pitäjän kappelina v. 1541 ja itsenäisenä v. 1572. Pitäjä oli vv. 1678-1710 ensin Viipurin linnanseurakunnan anneksana, sitten lukion brebendana. Paikkakuntana se mainitaan v. 1396. Uudenajan alussa Säkkijärvi oli jaettuna kuuteen nautakuntaan (veropiiri): Niemenlautta, Kurkilahti, Laiha, Lammas, Padas ja Säkkijärvi. Runsaasti kivikauden löytöjä. Rannikolla on pronssikauden hautaraunioita, joita sanottiin munkkilaisten linkokiviksi.

Zelenogorsk, "Vihermäki".

Suomen eteläisin kunta vuonna 1939. Lännessä sitä rajasi Uusikirkko, pohjoisessa

Kivennapa, idässä Venäjä (Neuvostoliitto) ja etelässä Suomenlahti. Pitäjän pinta-ala oli 123 km2 ja asukkaita 8000, kesäisin huomattavasti enemmän.

Terijoki, joka lienee saanut nimensä seudun lävitse virranneesta Tervajoesta mikä kansan suussa muovautui Terv-, Ter- ja sitten lopulta viralliseksi Terijoeksi, oli asuttu jo 1100...1200 luvuilla. Historia mainitsee Kivennavan olleen vuonna 1445 itsenäisen seurakunnan, jonka eräs osa oli Terijoki. Vuonna 1910, sitten kun oma seurakunta v. 1904 oli aloittanut toimintansa, Terijoki irtautui Kivennavasta itsenäiseksi kunnaksi.

Entisen Litorinameren 7000 vuoden takainen korkea, paikoin jyrkkä rantapenger jakoi pitäjän kahteen erilaiseen alueeseen, rannikkoon ja ylämaahan. Rannikkokaistale, 0,5...1 km levyinen, oli entistä meren pohjaa ja jyrkän rinnealueen ansiosta pohjoistuulilta suojassa. Lauhkean ilmastonsa myötä se oli erinomainen alue rehevälle ja runsaslukuiselle kasvillisuudelle, niin luonnonvaraiselle kuin ihmisten toimesta tuotetulle. Huviloiden rakentamisen myötä tuotiin varakkaiden rakennuttajien tonteille Ukrainasta junalasteittain humuspitoista mustaa multaa. Pitäjän pohjoispuoli oli karumpaa soineen ja havumetsineen. Pari pientä järveä, muutama lampi sekä loivat mäenharjanteet ja Puhtulanmäki antoivat maisemaan eloa. Maa oli hiekkaperäistä, pitäjän itäosissa oli savimultamaita. Peruskallio, niinkuin yleensä Kannaksella, ei ollut näkyvissä.

Erikoisleimansa Terijoen luontoon ja maisemakuvaan antoi 24 km pitkä hiekkaranta, mikä oli kunnan omistuksessa ja niin omien asukkaiden kuin vierailijoidenkin yhteisessä käytössä.

Kasviston ja eläimistön leviämiselle Suomeen Karjalankannas ja varsinkin Terijoen

rannikkoalue pikkupuroineen on ollut luonnollinen tie.

Väestöstä vuoden 1939 lopussa kuului luterilaiseen seurakuntaan 7200 henkeä, muihin uskontokuntiin ja siviilirekisteriin yli 700 ihmistä ulkomaalaiset mukaanluettuna. Terijoella oli luterilaisen kirkon ohella myös kreikkalaiskatolinen ja roomalaiskatolinen kirkko. Myös islaminuskoisia oli melkoinen määrä. Väestössä merkittävä oli emigranttien osuus, he toivat elämään kansainvälisen, kosmopoliittisen leiman. Väestön kirjavuutta osoittaa sekin, että 1920-luvulla laskettiin Terijoella asuneen 27 kansallisuutta olevia ihmisiä.

Vaikka maaperä sinänsä ei ollut kovin hedelmällistä ja tilojen koot olivat pieniä,

järkiperäisellä viljelystoiminnalla ne saatiin tuottaviksi varsinkin Kuokkalan ja Haapalan seuduilla.

Ilmastonsa puolesta seutu oli kuin luotu puutarhaviljelykselle. Ei löytynyt pihaa, jossa ei olisi ollut muutamaa omenapuuta tai marjapensasta. On tilastoitu, että vuonna 1936 Terijoen alueella kasvoi 22.000 omenapuuta ja 80.000 marjapensasta.

Kalastus, oli tärkeä elinkeino, olihan meren rantaa 24 km. Kaloja pyydettiin verkoilla ja siimoilla. Saaliiksi saatiin muikkua, siikaa, kuhaa, ahventa, hailia, kuoretta ja lohta.

Kuokkalan kalastajat saivat 1935 nuottaansa 180 kiloa painavan sammen, mikä lienee suurin Suomen vesillä koskaan pyydystetty kala. Kirkasvetisissä puroissa oli forelleja ja nahkiaisia.

Raskasta teollisuutta ei Terijoella ollut. Kevyestä mainittakoon pari kotelotehdasta ja kutomoa, makkaratehdas, makaronitehdas, pari leipomoa jne. Kauppa- ja palveluelinkeinot olivat sitä runsaammin edustettuina. Pitäjässä oli parisensataa myymälää ja palvelupistettä: hotelleja, ravintoloita, kahviloita, täysihoitoloita, eri alojen kauppoja antiikkiliikkeistä elintarvikemyymälöihin.

Pitäjässä oli kymmenen kansakoulua, kansalaisopisto, kauppakoulu, yhteislyseo ja venäjänkielisen vähemmistön venäläinen koulu. Vapaaehtoinen sivistystyö oli

monipuolista.

Terijoelle antoi oman leimansa varuskunta, Jääkäripataljoona 1. Kellomäellä sijaitsi toinen pieni varuskunta, Erillinen Pioneerikomppania. Terijoella sijaitsi myös Kannaksen Rajavartioston esikunta. Suojeluskuntatoiminta oli vilkasta.

Terijoki huvila-asutuksineen ja hiekkarantoineen oli kautta maan tunnettu kylpyläseutu sekä taiteilijoiden suosima lomapaikka.

Uukuniemi, sananparsia:

Hupa huttu, viepä velli. mämmi kaikista katalin.(TH)

Äiti siunasi leipätaikinan painelemalla ristin kuvan leipätaikinaan, kun jätti sen nousemaan.(TH)

Naiset ne tekköö oman näkösii (sanottiin karjalanpiiraista, kun niitä valmistettiin. TH)

= Poljanyi.

Uusikirkko mainitaan ensimmäisen kerran v. 1445 Äyräpään kirkkoherran Henrik

Makerlandin testamentissa. Seurakunta oli alkuvaiheissaan varsin suuri, sillä siitä erosivat myöhemmin omiksi seurakunniksi ja pitäjiksi Kuolemajärvi ja Kanneljärvi. Vuonna 1939 oli pitäjä kooltaan 600 km2, pituus 42 km ja leveys 32 km. Evakkoon lähteneitä oli 11500. Heitä lienee 1990-luvulla jäljellä 4500.

Uudenkirkon maisemat olivat hyvin vaihtelevia, maasto kumpuilevaa. Mäet, laaksot, joet ja kymmenet järvet antoivat maisemalle leimansa. Luonnonmaisemien välissä olivat hyvin hoidetut pellot, niityt ja ihmisen rakentamat kylät sopusoinnussa luonnon kanssa. Metsäalueet olivat valtaosaltaan männikköä kasvavia hiekka- ja sorakankaita. Toki myös kaikki muut suomalaiset puulajit olivat mukana. Monet jalopuut kasvoivat luonnonvaraisina pitäjän alueella. Metsistä ja soilta saatiin syksyisin runsaasti marjoja ja sieniä. Pitäjän tunnetuin mäki, Mäkienmäki, kohosi 102 m merenpinnan yläpuolelle.

Suomenlahti liittyi kiinteästi Uudenkirkon maisemaan. Sen rantaviivaa oli pitäjän alueella 35 km.Uusikirkkolaisten pääelinkeino oli maanviljelys. Teollisuus oli vaatimatonta, lähinnä maatalouden sivuelinkeino. Pikkutilojen viljelijät hankkivat sivutuloja rakennustöistä. Rantakylissä oli kalastus ensi sijalla ja usein, merirajan läheisyydestä johtuen, kalastaja sai sakot ja menetti pyydyksensä, koska kalasti vieraan valtakunnan alueella. Järvistä pyydettiin kalaa kotitalouksien tarpeisiin.

Kauppa ja liikenne sekä kunnan ja valtion laitokset tarjosivat työtä pienelle osalle

väestöstä. Merkittävimmät työpaikat olivat Halilan ja Patrun parantolat, joiden

yhteinen työntekijämäärä oli monta sataa. Molemmat olivat uberkuloosiparantoloita,

Halila siviiliväestön ja Patru armeijan käytössä.

Uusikirkko oli koulujen pitäjä. Kansakoulujen lisäksi siellä oli kansanopisto, emäntäkoulu ja maamieskoulu. Yhteiskoulukin toimi muutaman vuoden, mutta lopetti varojen ja oppilaiden puutteessa. Kansanopisto jäi v. 1923 Kanneljärven puolelle. Kannaksen ammattikoulukoti toimi talvisotaan asti ja jatkoi sen jälkeen Espoon Leppävaarassa.

Pitäjän elinkeinot huomioonottaen oli selvää, että koulutus keskittyi maa- ja kotitalouden sekä käsiteollisuuden alaan kuuluvaan opetukseen.

Liikenteellisesti Uudenkirkon sijainti oli erinomainen. Pitäjän läpi kulki kaksi maantietä Viipurista Terijoelle ja edelleen Pietariin. Ennen vuotta 1923 pitäjän läpi kulki myös kaksi rautatietä mutta Kanneljärven erotessa omaksi pitäjäksi jäi Uudellekirkolle vain Koiviston rata, jonka merkitys pitäjän rantakylille oli varsin suuri.

Nykyisin kotiseutumatkalaiset käyttävät Viipurin € Pietarin tietä, jonka venäläiset ovat rakentaneet. Pitäjän rantakyliin mennään kiertämällä Vammelsuun kautta. Rantamaantie on heikossa kunnossa.

1. Tieselostus Viipuri - Uusikirkko - Terijoki.

Uudenkirkon pitäjän alueelle tullaan Kuolemajärven pitäjän Summankylän eteläreunasta. Viipurista Summaan on 32 km. Rajasta 4 km on tienristeys, oikealle

Ryysynsillalle (4 km), jossa on pitäjän raja ja vasemmalle Muolaan Perkjärvelle. Risteyksestä 2 km alkaa Kaukjärven 10 km:n pituinen kylä. 4 km:n päästä huono tie vasemmalle Perkjärvelle (15 km) ja edellisestä 0,5 km tie oikealle Hyttilään (1,5 km). Tie on osittain ajokelvoton. Edellisestä 5 km:n päässä tienristeys.

Vasemmalle ajokelvoton tie Lounatjoen asemalle sekä oikealle Uiskolaan (2 km) ja

Halilaan (3,5 km). 1 km päästä vie tie jyrkästi oikealle Hyttilään (4 km). 0,5 km:n päässä Peippolan kylä. Siitä on huono tie oikealle Silmulaan (1 km). Suoran päästä lähtee tie oikealle Uiskolaan (1 km) ja Halilaan (4 km). Edellisestä tienhaarasta 0,5 km tie oikeaan Patrulle (2 km), Kuujärvelle (4 km) ja Makulaan (5 km) mistä 5 km pitäjän rajalle.

Peippolasta on kirkonkylään 2 km. Kirkonkylästä tie vasemmalle Kanneljärvelle (10 km) ja 4 km kirkolta tie oikealle Keppolaan (2 km), Putrolaan (2 km) ja Salmensillalle (3 km) sekä edelleen Piispalaan (3,5 km) Jäppilän kylään (5,5 km) ja pysäkille (7 km).Tie on osittain ajokelvoton. Piispalasta tie jatkuu pitkin Halolanjärven rantaa Kaipialaan (1 km), Halolaan (3 km) ja edelleen Halilaan Patrun kautta. Noin 4,5 km. kirkolta tie oikealle Kirstinälään (2 km) sekä Mesterjärven asemalle ja -kylään (10 km). Edellisestä tiehaarasta on matkaa Leistilän kylään 2 km. Kylän keskeltä tie oikealle Kirstinälään (2 km) ja 1 km:n päästä vasemmalle Vammeljärvelle (1 km), Airikkalaan (2 km), Kirjavalaan (3 km) ja Neuvolaan (3 km). Vammeljärvi näkyy vasemmalla. Vammeljärven tienhaarasta alkaa Lempiälän kylä, jonka keskustasta tie oikealle Kirstinälään (2,5 km). Kylän eteläpäästä tie Inoon (8 km). Inon tienhaarasta 0,5 km tullaan Rasvatun kylään, josta tie Kirjavalaan ja

Neuvolaan (2,5...3 km), missä on pitäjän raja. Rasvatusta 4 km on Tyrisevä - Koiviston rata ja siitä 2 km Vammeljoen silta. Ennen siltaa kääntyy tie oikealle Metsäkylään (2 km) ja Inoon (7 km ). Sillan yli tullaan Vammeljoen kylään, mistä tie vasempaan Raivolan asemalle (5 km). Vammeljoen sillalta on pitäjän rajalle matkaa 2,5 km.

2 . Tieselostus Viipuri - Koivisto - Seivästö - Terijoki

Kuolemajärven pitäjän Seivästön majakalta on Uudenkirkon rajalle matkaa 1 km. Rajan tuntumassa on Toivolan kylä, mistä on matkaa Sortavalan kylään 1 km. Kylästä vie tie Jäppilän pysäkille (7 km). Noin 1-2 km:n välein sivuutetaan Jeremianmäki, Uskilanmäki ja tullaan Anttonalaan, mistä tie vasemmalle 1,5 km päässä olevaan Vihmalaan ja edelleen Jäppilän pysäkille (5 km). Tie jatkuu 1,5 km välein olevien Jukkolan, Tonin, Hännilän ja Jorolan kylien ohi Vitikkalaan, mistä tie vasemmalle Mesterjärven kylään ja asemalle (2-3 km) sekä oikealle Vohnolaan (1 km) ja Puumalaan (2 km). Tie jatkuu Inon kylän keskustaan ja Inon asemalle (6 km), sekä edelleen Metsäkylään (4 km) ja Uusikirkko-Terijoki tielle Vammelsuuhun (3 km).

Viipurin maalaiskunnan läntisistä osista ja eräistä naapurikuntien kylistä muodostettiin Vahvialan kunta, joka aloitti toimintansa itsenäisenä 1.1. 1921. Pinta-ala oli 287 km2 ja siitä viljelysmaata 4900 ha. Kuntaan kuului yhteensä 15 kylää. Asukasluku oli 5975 v. 1939 ja v. 1944 4086.

Alueen luonnolle ovat tunnusomaisia viljavat jokilaaksot. Niistä merkittävimmät olivat pohjoisosassa Hounijoen - Rakkolanjoen ja eteläosassa Tervajoen vesistö.

Vauraiden kylien kumpuilevat viljelysaukeat ja laajat metsäiset kangasmaat, joissa oli paikoin hyvinkin korkeita mäkiä ja kirkasvetisiä järviä, antoivat maisemalle vaihtelevan ilmeen.

Kunnan eteläosassa oli kuin siltana suureen maailmaan kaistale kaunista merenrantaa. Pääelinkeinoina olivat maa- ja metsätalous sekä teollisuus, joilla kummallakin oli kunnan alueella vanhat perinteet. Valtaosa viljelmistä oli pientiloja. Kartanoita tai muita tiloja, joissa viljeltyä maata oli yli 20 ha, oli vain 4 % viljelmien kokonaismäärästä.

Huomattavimmat teollisuuslaitokset olivat Rakkolanjoki Oy (sittemmin Karjalan

Puuteollisuus Oy), Hovinmaan Paperitehdas ja Oitin Tiilitehdas Oy Hovinmaalla sekä Nurmen Tehdas Oy ja Oy Nurmi Ab (sittemmin Oravan Tehtaat Oy) Nurmissa. Alueen jokien vesivoimaa käyttivät hyväkseen useat myllyt ja sahalaitokset. Tuntuman kauppamerenkulkuun antoi Tervajoella Tervasaaren lastauspaikka. Kirkko valmistui vuonna 1920 ja tuhoutui talvisodan jälkeen. Kirkkorakennuksessa toimi myös kunnantoimisto. Seurakunnan kaunis hautausmaa Rauhamaa oli kirkon

läheisyydessä hiekkakankaalla. Sinne on mm. haudattu tai siunattu poissaolevana yhteensä 76 sankarivainajaa sodissa menetetyistä 197 vahvialalaisesta.

Yhdistystoiminta oli vilkasta. Vahvialassa toimi suojeluskunta-ja lottajärjestöjen sekä maamiesseuran lisäksi mm. lukuisia nuorisoseuroja, työväenyhdistyksiä, martta-yhdistyksiä ja urheiluseuroja, joista tunnetuimmat olivat Vahvialan Kiista ja Vahvialan Kilpaveikot.

Sotien loppuvaiheissa 1940 ja 1944 rintamalinjat kulkivat kunnan eteläreunassa

Tervasaaressa. Rauhanteoissa kunnasta jäi Suomen puolelle noin 1600 ha:n alueet, jotka on liitetty Ylämaan ja Lappeenrannan kuntiin.

= Mihurinskoe

Valkjärven kunta oli Kannaksen keskiosassa Vuoksen etelärannalla. Raja pohjoisessa Vuokselan ja Sakkolan kohdalla kulki Vuoksea pitkin itään

Saenjoelle, jonka nimenä useimmissa kartoissa ja myös naapuripitäjien murteissa on Saijanjoki. Venäjänkielisenä nimenä on nyt Volh;q = Voltsja, Sudenjoki (Suenjoki).

Saenjoki oli koillisessa Sakkolan ja kaakossa Raudun rajana. Eteläisen

naapurikunnan Kivennavan raja kulki pikku järvien ja jokien läpi Härkjoelle ja

jatkui sitä pitkin Pahaojan suulle. Lännessä Muolaan raja lähtee Pahaojaa pitkin

Hiinojalle, edelleen Punnusjärvelle ja Punnusjärven ylitettyään suoraan pohjoiseen

Vuokselan rajalle. Valkjärvi oli Muolaan kappelikuntana vuodesta 1648 ja itsenäisenä seurakuntana vuodesta 1738 lähtien. Kuntaan kuului maata n. 400 km2. Asukkaita oli vuoden 1939 alussa 7760 henkeä. Kunnan toiminta päätettiin 29.12.1948 ja seurakunta lakkautettiin 15.01.1949.

Maasto on enimmäkseen kumpuilevaa moreenimaata. Peruskallio ei ole missään näkyvillä. Korkein kohta on Nirkkolasta länteen nouseva ja Mutajoen laaksoon laskeva 158 m korkea Harvojenhonkienmäki.

Vesistöjä Valkjärven lisäksi on pohjoispuolella Raakolanjärvi ja siitä itään

pikkujärvien vyöhyke Saenjoelle asti sekä pohjoisrajalla Vuoksi ja

länsirajalla Punnusjärvi.

Virallisesti mainittiin 45 kylää, joissa oli 14 kansakoulua sekä kirkonkylässä Keski-

Vuoksen Yhteiskoulu. Elinkeinona oli pääasiassa maatalous, jonka liitännäisinä olivat monet myllyt ja sahalaitokset. Kotiteollisuus, kärryjen ja muiden ajokalujen valmistus oli hyvin tärkeä tulonlähde monelle valkjäveläiselle. Viipurin markkinoilla Punaisenlähteentori oli aina tulvillaan valkjärveläisten valmistamia ajokaluja, mutta suurin osa niistä tehtiin kuitenkin tilaustyönä.

Kunta oli Karjalan kannaksen keskiosassa, Vuoksen eteläisen haaran pohjoispuolella.

Pinta-ala 136 km2, pituus 26 km, leveys 14 km. Asukkaita oli n. 3000 v.1936.

Tieyhteydet Vuokselaan ennen sotia Vuokselaan oli tieyhteydet Äyräpäästä, Vuoksenrannasta, Sakkolasta ja Valkjärveltä. Vuokselaan tultaessa ja sen alueella kuljettaessa jouduttiin kuntaa saartava ja jakava Vuoksi ylittämään lauttaa (lossia) käyttäen.

Tieyhteydet nyt Nyt ei lossiyhteyksiä ole. Vuokselaan voi tulla vain Sakkolan Kiviniemestä eroavaa tietä kunnan itäisiin kyliin. Kuninkaanrististä on rakennettu uusi tie Siiran saaren kautta Hirvisaareen ja edelleen läntisiin kyliin, joissa vanhat tiet ovat pääosin käytössä. Pois pääsee vain samaa reittiä, läpikulkua ei ole.

Vuokselan maisemakuvasta Maisemakuvaa hallitsee Vuoksen virta, josta kunta on saanut nimensä. Iso Vuoksi saartaa kunnan eteläistä rantaa 1...3 km leveänä kymenä, josta haarautuu Noisniemen kohdalla idyllinen Pikku-Vuoksi pohjoiseen. Pikku-Vuoksesta haarautuu 6 km pituinen Sammutselän lahti Hirvisaaren eteläkärjen kohdalta. Kaikki Vuokselan kylät olivat rantakyliä ja Vuoksen vesi välkehtii kaikkialla kunnan alueella liikuttaessa.

Maisemakuva on suhteellisen alavaa, rantaseudut 15...20 m merenpintaa ylempänä, loivarinteiset mäet pääosin alle 50 m. Manner on irtomaan peittämää. 1857 tapahtunut Vuoksen lasku muutti maisemaa, synnytti runsaasti lietemaita, joista osa saatettiin viljaviksi pelloiksi. Vuoksela oli ennen sotia eräs luovutetun Karjalan peltorikkaimmista kunnista.

Suotuisat ilmasto-olosuhteet ovat aikaansaaneet poikkeuksellisen lajirunsaan

kasvillisuuden. Vuoksen rantamilla kasvaa monia jaloja lehtipuulajeja. Myös muu kasvisto on lajirikasta ja siihen kuuluu useita harvinaisuuksia. Vuoksen vehmaat rannat suosivat myös linnustoa ja niillä pesivät myös monet harvinaisuudet.

Tänä päivänä maisemakuva on luonnon puolesta pääpiirteiltään ennallaan, joskin Vuoksen pinta on tuntuvasti aikaisempaa alempana. Kyläkuvat ovat sen sijaan kokonaan muuttuneet. Poissa ovat perinteiset kannakselaistalot kukkapihoineen, puutarhoineen ja sireeneineen. Myös huomattava osa pelloista on metsittynyt. Elävä kulttuurimaisema on kadonnut, mutta Vuokselan luonnonkauneus on jäljellä.

Reittiselostus kierroksesta entisessä ja nykyisessä Vuokselassa Kiviniemestä 4 km pohjoiseen, Käkisalmen suuntaan on entinen Viiksanlahti, nyt

Sapernoe = Sapernoje [21]. Sieltä haarautuu tie vasemmalle (länteen) Vuokselaan. Risteyksestä on 2 km Vuokselan rajalle.

Räihärannan, Kontulan ja Kuninkaanristin kylät

Ennen: Metsäosuuden jälkeen aukeni Räihärannan [22] kylä laajoine viljelyksineen,

jatkuen samanlaisena edelleen Kontulan [23] ja Kuninkaanristin [24] kyliin. Räihärannan kylään kuului runsaat 30 taloa, Kontulaan 40 ja Kuninkaanristiin 70. Takana kimmelsi Vuoksi. Kuninkaanristin kohdalla Karolanselän takana näkyi kirkko.

Nyt: kyläkuvat ovat kokonaan muuttuneet. Räihärannan ja Kontulan kylistä on vanha asutus lähes kokonaan hävitetty, uusia rakennuksia on muutama. Kuninkaanristissä on vanhoja taloja enemmän. Kylässä on Romaskin ("Päivänkakkara") kunnan hallinnollinen keskus, kerrostaloja, hallintotiloja ja sovhoosin talousrakennuksia. Kylän rannanpuolelle on rakennettu runsaasti omakotitaloja ja datsoja.

Kuninkaanrististä on rakennettu vanhaa tielinjaa seuraten maantie Siiraan [25], jossa on Pikku-Vuoksen ylittävä silta. Sieltä on uusi tie Hirvisaareen ja kunnan läntisiin kyliin.

Näillä tienoin Vuoksen salmet ja Poukamat ovat idylliset. Hirvisaaren kylä

Ennen: Vuokselan pohjoisin kylä [26], joka oli ennen Vuoksen laskua saari. Kylä oli alueeltaan laaja ja asutukseltaan hajanainen, siihen kuului noin 70 taloa. Kylän halki kulki Vuoksenrantaan menevä tie, joka tuli Liuhaniemen lautan kautta Viipuri - Kiviniemi tiestä. Hirvisaaren ja Kuninkaanristin kylien välisessä salmessa

sijaitsee Pähkinäsaaren rauhan rajakivi -Uunikivi- [42].

Nyt: Kylä on autiona ja pellot pääosin metsittyneet. Siirasta tuleva uusi tie yhtyy

Vuoksenrantaan menevään tiehen [27]. Liuhaniemen lauttaa ei ole vaan vesistö ylitetään Uitinsalmeen rakennettua siltaa käyttäen [28]. Uitinsalmelle tultaessa vasemmalle jää kaunis ja kasvillisuutensa runsaudesta ja harvinaisuuksista tunnettu Sikosaaren alue.

Alholan kylä

Ennen: Liuhaniemen lautalta Uuteenkylään mentäessä erosi kilometrin jälkeen tieyhteys oikealle Alholaan [29]. Kylässä oli noin 40 taloa.

Nyt: vaatimaton tie eroaa Uitinsalmelta tulevasta tiestä entiseltä kohdalta. Kylä on purettu ja pellot metsittyneet. Tie kylään ei ole liikennöitävissä ainakaan kelirikkoaikoina.

Uusikylä

Ennen: Uitinsalmesta tuleva tie jatkui kylän pohjois- ja itäosaa pitkin 4 km yhtyen

Virkkilän rajalla Viipuri-Kiviniemi maantiehen [30] ja haarautui vasemmalle

Virkkilään [35] ja oikealle Uuteenkylään [31]. Uusikylä oli kunnan suurin kylä.

Se rajautui lännessä Äyräpäähän ja etelässä Isoon Vuokseen.

Kylässä oli noin 150 taloa ja kaksi koulupiiriä, Uudenkylän ja Vuokselan 3 km

lännempänä. Kylän keskivaiheilla oli rukoushuone [32]. Kylän halki kulkevasta maantiestä erkani ns. Alatie [33], joka vei Turkinmäen kautta Oravaniemen lautalle [34] ja edelleen Valkjärvelle. Viipuri-Kiviniemi maantie kulki kylän halki ja oli pääväylä tultaessa Vuokselaan.

Nyt: Uudenkylän näkymä on lohduton - kuten muidenkin Vuokselan kylien. Rakennukset on pääosin hävitetty ja jäljelläolevat rempallaan. Ison Vuoksen puoliset laajat pellot ovat pääosin käytössä ja niiden yli siintää Vuoksi, kuten ennenkin. Pikku Vuoksen puolella pellot ovat metsittyneet, samoin huomattava osa keskikylän pelloista. Kylän tiet ovat entisillä paikoillaan. Nykyisin kylässä retkeilevän kääntymäpaikka on usein Vuosalmen entinen lossiranta [37], josta ei ole yhteyttä eteenpäin. Viime sotien taistelupaikkana tunnetuksi tullut laaja ja vauras Vuosalmen kylä kuului 1926 asti Vuokselaan. Kylä on nyt autiona.

Virkkilän kylä

Ennen: Hirvisaaren tienhaasta jatkui maantie itään (vasempaan) Virkkilän kylään, jonka keskus oli 2 km risteyksestä. Kylä oli muodostumassa kunnan hallinnolliseksi keskukseksi. Keskusta oli tiheään rakennettu ja tunnusomaisia olivat puutarhat ja komeat sireenipensaat. Taloja oli lähes 80. Kylän keskustasta [35] haarautui 4 km pituinen tieosuus Sopenojan kautta Oravaniemeen [34]. Kylästä erosi tie 2 km päässä Lammasniemessä olevalle Vuokselan kirkolle [36]

ja edelleen Jovinsaaren harjannetta pitkin Ristniemen lautalle.

Nyt: Virkkilän kylä on tuhottu. Kylästä kertovat lähinnä entisillä paikoillaan olevat tiet ja joillekin pihoille jääneet sireenit. Pellot ovat pääosin käytössä, joten kylän alue levittyy edelleen aukeana.

Vuokselan kirkko [37] rakennettiin 1928...29 (arkkitehti Ilmari Launis). Se on

edelleen paikallaan ja tornissa on alkuperäinen risti.

Kirkko on kuitenkin huonossa kunnossa, sen vesikatto on poistettu ja sisusta tuhottu. Kirkonmäellä oleva sankarihauta-alue samoin kuin seurakunnan hautausmaa [38] on hävitetty. Hautausmaan läheisyyteen ovat nykyiset asukkaat haudanneet vainajiaan. Sankarihauta-alueelle ja hautausmaalle on Vuoksela-Seuran toimesta pystytetty 1994-1995 muistomerkit, jotka on suunnitellut Kalevi Liski. Seuran tarkoituksena on saada sankarihauta-alue hallintaansa ja kehittää siitä muistoalue "Vuokselan puisto".

Kirkolta tie jatkui luonnonkaunista Jovinsaaren harjannetta pitki Ristiniemen lossille [39]

Päiväkiven kylä

Ennen: Virkkilästä siirryttiin maantietä pitkin seuraavaan, Virkkilän ja Noisniemen välissä sijaitsevaan Päiväkiven kylään [40]. Kylän pohjoispuolta rajasi Pikku-Vuoksi ja eteläpuolta Iso Vuoksi. Ympärillä levinneiden peltojen lisäksi taloilla oli runsaasti viljavia rantamaita. Taloille antoivat viehättävän leiman ympäröivät vanhat omenapuutarhat, joista monet oli istutettu 1800-luvulla. Kylään kuului parikymmentä taloa. Päiväkiven nimi liittyy Pähkinänsaaren rauhan rajankäyntiin 1323. Sen alueella Ison Vuoksen puolella Romunrannassa oli rajamerkki "Päiväkivi" [41], josta raja jatkui Hirvisaaren itäreunaan "Uunikiveen" [42].

Nyt: Päiväkiven kylää ei enää ole. Talot on purettu ja tuhottu. Peltoaukeama avautuu kuitenkin entisellä paikallaan, osoittamassa kylän entisen sijainnin.

Noisniemen kylä

Ennen: Päiväkivestä matka jatkui Noisniemen kylään [43], joka oli Ison Vuoksen ja

Pikku-Vuoksen välisellä niemellä. Pinnanmuodostukseltaan Noisniemi oli vuokselaisittain suhteellisen ylävää seutua. Kylässä oli lähes 60 taloa.

Nimi Noisniemi tarkoittaa Näätäniemeä ja on sellaisena ikivanhan kauppapaikan tunnus. Vanhoissa venäläisissä asiakirjoissa nimenä on suunnilleen samaa

tarkoittava Sobolino, "Soopelikylä".

Noisniemi liittyy Ruotsin ja Venäjän välisiin rajankäynteihin (1323 ja 1595)

neuvottelupaikkana. Sen mainitaan olleen myös pakanuuden aikainen uhri- ja

kalmistopaikka. Siihen viittaa myös kylässä sijainneen Kalmolan kartanon nimi -

vuokselaisittain kuitenkin Noisniemenhovi. Kartano oli Vuokselan suurin maatila,

johon kuului mm. yli 2000 omena-ja päärynäpuuta käsittävä puutarha.

Nyt: Noisniemen kylän nimenä on Pontonnoe = Pontonnoje, Ponttoonikylä. Sen kohtalo on ollut sama kuin muidenkin Vuokselan kylien. Vanha kyläkuva on hävinnyt. Kylän paikan osoittavat peltoaukeamat, sillä pääosa pelloista on käytössä. Kylään on nykyisten isäntien toimesta rakennettu kurssikeskus.

Maantieyhteys Pikku-Vuoksen [44] yli Kontulaan on poikki.

Vuokselan kierroksen paluureitti Kuten alussa mainittiin, eivät kulkuyhteydet muuhun kuin Sakkolan Kiviniemen suuntaan ole varmuudella käytettävissä lossien ja luotettavien tieyhteyksin puuttuessa. Kunnan läntisestä osasta on palattava tuloreittiä, eli Hirvisaaren tienhaaran Uitinsalmen - Siiran - Kuninkaanristin - Kontulan - Räihärannan kautta Kiviniemeen.

= Lazurnoje, "Sinilä"

Vuoksenranta kuului Antreaan vuodesta 1721 ja erotettiin siitä 1.1.1924 itsenäiseksi kunnaksi. Ero oli esillä usein tämän vuosisadan alkupuolella. Ongelmana olivat kiistat mm. kirkonpaikasta. Eteläpuolen asukkaat olisivat rakentaneet kirkon Kaskiselkään sekä liittyneet Vuokselaan tai Muolaaseen. Suurimman kylän, Korpilahden asukkaat taas olisivat tahtoneet kirkonkylän eteläosaan, Kankaalaan. Tätä läntiset, sintolaiset vastustivat, koska totesivat jäävänsä Pienen Vuoksen taakse. Kankaala kuitenkin tuli ratkaisuksi. Tämä oli hyvä valinta. Paikka oli keskellä pitäjän aluetta. Sintolaan rakennettiin tyydyttävä maantieyhteys, kuten myös kaikkiin pitäjän osiin. Kokouksia oli pidetty jatkuvasti. Eräs niistä oli Kaskiselässä, puheenjohtajana opettaja Kustaa Polviander. Hän esitti nuoren pitäjän nimeksi Vuoksenrantaa, joka hyväksyttiin.

Muutosvaiheessa kiista oli kuitenkin niin katkera, että nuori seurakunta hajosi. Eteläosaan syntyi metodistiseurakunta kirkkoineen.

Asukkaiden elinkeinot olivat maanviljelys ja karjanhoito. Näille oli ratkaisevan myönteinen Vuoksen lasku 1857, jolloin tuli hedelmällistä viljelysmaata lisää tuhansia hehtaareja. Lisäkuivatuksia suoritettiin 1930-luvun pulavuosina. Myös metsätaloutta oli ja kalastus oli yleinen elinkeino.

Talvisodan aikana asukkaat evakuoitiin Kurikkaan ja Töysään Etelä-Pohjanmaalle.

Jatkosota hajotti ihmisiä enemmän. Sijoituskuntina ovat Itä-Hämeessä Asikkala, Hartola, Joutsa ja Pertunmaa sekä Luhanka. Lisäksi 20 perhekuntaa osti yhteisesti Somerolta Kaurakedon kartanon ja sijoittuivat sinne.

Kunta Kuopionläänin kaakkoisrajalla, kuului Kuopion lääniin, Ilomantsin kihlakuntaan ja Suojärven tuomiokuntaan. Kirkolle Värtsilän rautatieasemalta oli 3 km. Värtsilä perustettiin 1.1.1920. Pinta-ala oli 245 km2 ja asukkaita 6325 (1937).

Koulupiirejä oli 8, yläkansakouluja 8, 5-luokkainen keskikoulu (perustettu 1907).

Kansallis-Osake-Pankin ja Pohjoismaiden Yhdyspankin konttorit. Tehtaanlääkäri ja

kunnanlääkäri, apteekki, sairaala Värtsilän tehtaalla. Huoltopiirin tuberkuloosilääkäri asui Värtsilässä.

Teollisuuslaitoksia: Wärtsilä-yhtymä Oy:n rautatehdas, kattotiilitehdas.

Valtioneuvoston päätöksellä 9.11. 1921 Värtsilän tehtaan seutu julistettiin Taajaväkiseksi yhdyskunnaksi. Asemakaavan laati arkkitehti Einar Sjöstrand. Asemakaava ja yhdyskunnan ohjesääntö vahvistettiin v. 1926.

Seurakunta, (Viipurin hiippakunta, Kiteen rovastikunta), muodostettiin Tohmajärveen kuuluvaksi tehdasseurakunnaksi 1865 ja määrättiin eräiden naapurikylien kanssa itsenäiseksi 1904. Ero toteutui 1909. Värtsilä sai vakinaisen kirkkoherran 1939. Kirkko puusta 1867 (piirtänyt tehtaanhoitaja P. Hendunen), korjattu 1911 ja 1929. Kohteen selostus ajalta vv. 1920 - 1940.

= Baryiseva, "Hyötylä".

Äyräpää on esinelöytöjen perusteella vanhaa kivikauden aikaista asuinaluetta.

Pähkinäsaaren rauhassa vuonna 1323 Ruotsi sai alueen haltuunsa. Tässä

rauhansopimuksessa on ensimmäinen maininta Äyräpäästä. Kirjallisuudessa mainitaan vuonna 1348 Keski-Kannaksella Äyräpää-niminen kirkkopitäjä. Nimen oletetaan muotoutuneen muinaisten karjalaisten Äkräs-jumalasta ja alueella tiedetään asuneen myös Äkräs-nimisen suvun. Alkuperäisväestöä kutsuttiin äyrämöisiksi erotukseksi alueelle myöhemmin muuttaneista uudisasukkaista, savakoista.

Äyräpää erosi itsenäiseksi kunnaksi 15.5.1925 Muolaan ja Vuokselan pitäjistä. Kunta sijaitsi Keski-Kannaksella Vuoksen varrella. Asukkaita oli vuonna 1939 5980 henkeä, joista maanviljelijöitä 66%, työväestöä 26%, toimihenkilöitä 4%, muita 4%. Kunnan pinta-ala oli 186 neliökilometriä. Viljelmiä oli 474 ja keskimääräinen pinta-ala 8,3 ha. Alle viiden peltohehtaarin viljelmiä oli 42,2%. Yksityisen omistuksessa oli 95,9% maa-alasta, yhtiöiden omistuksessa 3,9%. Kunta ja seurakunta omistivat 0,2%.

Äyräpään kylät Kaukila-Rahkola, Mälkölä, Vuosalmi, Paakkola sekä Pölläkkälä, joka jakautui varsinaiseen kylään ja taajaväkiseen yhdyskuntaan. Taajaväkinen yhdyskunta oli sahateollisuuden keskus, jolla oli lääninhallituksen vahvistamat rakennus-, palotoimi-, terveydenhoito- ja järjestysohjesäännöt. Asukkaita oli 2500.

Äyräpää kuului Vuoksen lehtometsäalueeseen. Ilmastollisesti se oli verrattavissa Varsinais-Suomen rannikkoseutuun. Suomenlahti ja Laatokka lämmittivät Kannaksen ilmaston ja syksyisin Vuoksi sen varrella olevia kyliä. Maat olivat hiekka-, savi- tai multamaata.

Maanlaatu suosi kaikkia viljakasveja ja varsinkin perunan viljely oli runsasta.

Puutarhaviljelys oli maaperän ja ilmaston vuoksi tuottoisaa. Äyräpäässä oli runsaasti sahateollisuutta. Hackman-Yhtiön Pölläkkälän saha aloitti

toimintansa 1891 ja A. Ahlström Oy:n Suursaaren saha 1895. Pienempiä sahoja oli eri kylissä. Huopateollisuutta edustivat Juvosen Huopa- ja kehruutehdas vuodelta 1918 sekä Karjalan Huopatehdas. Muista teollisuuslaitoksista mainittakoon Pasurin mylly, puusepäntehdas ja saha sekä Rämön veljesten korjauskonepaja. Pitäjässä oli myös virvoitusjuomatehdas ja sementtivalimoita.

Kansakouluja oli yksitoista, joista ensimmäinen aloitti toimintansa vuonna 1884. Keski-Vuoksen yhteiskoulu toimi vuodesta 1924 alkaen. Kirjastoja oli pitäjässä kolme ja kylissä kirjojen lainausasemia.

Liikenneyhteydet olivat viimeisen vuosikymmenen aikana erinomaiset. Linja-autoliikenteen keskus oli Pölläkkälässä, josta yhteyksiä oli Viipuriin, Käkisalmeen, pitäjän eri kyliin ja naapurikuntiin.

Laivaliikenne Vuoksea pitkin Ant-reasta Kiviniemeen alkoi vilkkaana Paakkolan kanavan [14] valmistuttua v.1895. Vesiteitä käytettiin matkustajaliikenteeseen ja sahateollisuuden tuotteiden kuljetukseen. Pölläkkälästä Vuosalmelle pääsi 400 m leveän Vuoksen yli moottorilautalla.

Rautatieliikenne vuonna 1928 valmistuneella Viipuri - Valkjärvi radalla oli vilkasta.

Rautatieasemia Äyräpäässä oli neljä. Kiskot on sotien jälkeen purettu ja pengertä

käytetään maantienä.

Äyräpäässä oli kunnanlääkäri, kaksi kätilöä, terveyssisar ja lastenneuvola sekä

kahdeksanpaikkainen sairaala, jonka ylläpitoon teollisuuslaitokset osallistuivat. Kunnalla oli väliaikainen vanhainkoti ja ennen talvisotaa uusi kunnalliskoti rakenteilla. Erityissairaalapaikkoja oli mm. Rauhan mielisairaalassa ja Tiurinniemen sairaalassa.

Pölläkkälä oli kaupan keskus ja markkinapaikka. Varhemmin kauppaa käytiin Pietariin, myöhemmin Viipuriin. Pölläkkälässä oli Filatoffin lihakauppa, Tervon leipomo, Korellin rinkelileipomo, Viitasen vaatturiliike ja Tossavaisen valokuvausliike sekä takseja.

Seura- ja harrastustoiminta oli monimuotoista ja vilkasta. Nuorisoseurat, Marttatoiminta, urheilu, suojeluskunta, lotat, työväenyhdistykset, Mannerheimin lastensuojeluliitto, soittokunnat, kuorot, näyttämötoiminta, maatalousseurat, maatalouskerhot, palontorjunta, pelastusarmeija ja uskonnolliset seurat kokosivat harrastuspiiriinsä runsaat joukot äyräpääläisiä vuodesta toiseen.

Tunnetuin urheiluseura oli vuonna 1921 perustettu Voimistelu- ja urheiluseura Pölläkkälän Ura. Vuonna 1936 Ura voitti Suomen mestaruuden yleisurheilussa. Samana vuonna Berliinin olympialaisissa Uran jäsen, keihäänheiton maailmanmestari Yrjö Nikkanen edusti Suomea tullen toiseksi. Uran voimistelujoukkue voitti Suomen mestaruuden vuosina 1934 ja 1938 sarjassa C, sekä B sarjassa vuonna 1939. Äyräpään seurakunta perustettiin vuonna 1925. Väliaikainen kirkko vihittiin käyttöön lokakuussa 1925 ja uusi 1.4.1934. Viimeinen Jumalanpalvelus pidettiin kirkossa tuomiosunnuntaina 1939. Kirkon suunnitteli arkkitehti Oiva Kallio. Alttaritaulun maalasi taiteilija Laila Järvinen ja siinä kuvattiin Kristuksen kirkastumista.

Hautausmaa vihittiin käyttöön vuonna 1927. Seurakunnan pappina toimi kirkkoherra J.O. Markkola.

Kirkko tuhoutui talvisodassa. Pelastettu kirkollinen esineistö on luovutettu Varkauden seurakunnan käyttöön. Äyräpääläisten pitäjäseura ry on tuottanut vuonna 1985 valokuvanäyttelyn seurakunnan toiminnasta, kirkon rakentamisesta ja tuhosta.