KARJALAISESSA kansanelämässä ovat vapaat työtoverikunnat vanhoina aikoina olleet yleisesti suosittuja. Seuroissa tai yhtiöissä tehtiin muinoin yhteisiä metsästysretkiä ja hakattiin yhteisiä kaskia. Mutta täydellisimpään muotoonsa tämä työtoveruus kehittyi karjalaisissa taloyhtiöissä. Karjalan ja Savon henkiluetteloissa 1600-luvulla mainitaan usein veronalaisten talouksien jäseninä yhtiömiehiä (ruots. bolagsman). Sellaisia on lueteltu muutamia Viipurin Karjalan ja Savon henkikirjoissa v. 1635. V:n 1654 henkiluetteloissa mainitaan samoissa maakunnissa 50 yhtiömiestä, joista vanhan Lapveden alueella 6, Jääsken alueella 8, muussa Viipurin Karjalassa 4 ja Savossa 32. Nämä henkikirjat tekevät sen vaikutuksen, että yhtiömiehiä on niihin merkitty vain sattumoisin ja vaillinaisesti, kuten on odotettavaakin, koska yhtiömiesten säännölliseen merkitsemiseen ei ollut mitään pakottavaa syytä. Yhtiömiesten pitäminen on ollut tapana karjalaisilla alueilla epäilemättä jo paljon varhaisempina aikoina.

Todennäköisesti on useita yhtiömiehiä ollut Vatjan viidenneksen verokirjassa Käkisalmen Karjalassa mainittujen 97 suurperheen (talon) joukossa, joissa oli jäseninä nimistään päättäen toisilleen vieraita tai ainoastaan etäisempää sukua olevia miehiä, j a samoin on varmaan ollut laita uuden ajan alulla monien Viipurin Karjalan ja Savon suurperheitten. Suurperhelaitoksen loppuaikoina, jolloin henkikirjat olivat täydellisempiä, tavataan yhtiömiehiä kaikkialla Itä-Suomessa. V:n 1820 henkikirjoissa niitä luetellaan Karjalassa ja Savossa satoja - ellei tuhansia; yksin Vehkalahden, Virolahden ja Säkkijärven pitäjissä mainitaan niitä 62, vanhan Lapveden pitäjän alueella 43, Elimäellä 26 jne. Karjalais-savolaisen yhtiölaitoksen yleinen luonne käypi jo henkikirjoista esille. Yhtiömiesten nimitys - bolagsman, Herra Martin maanlain suomennoksessa Talon Yhdytös mies - viittaa yhteiseen talonpitoon, yhtiömiesten osallisuuteen talonpidossa tasa-arvoisina osakkaina. Sukunimistänsä päättäen ovat yhtiömiehet sangen usein, ehkäpä tavallisimmin, olleet vieraita tai eivät ainakaan lähisukulaisia sille talonväelle, jonka kanssa ovat yhtiössä toimineet.

Saadaksemme selville syitä yhtiömiesten ottamiseen olen lähemmin tarkastanut v:n 1654 henkikirjoissa Viipurin Karjalassa ja Savossa mainittujen 50 ja Vehkalahden, Virolahden ja Säkkijärven alueella v.. 1820 mainittujen 62 yhtiömiehen oloja, mikäli henkikirjat voivat niitä selvittää. Useimmat talot, joissa v. 1654 oli yhtiömiehiä, olivat varsin pieniä, ainoastaan kolmessa talossa oli hengille pantua väkeä enemmän kuin 6 henkeä. V:n 1820 yhtiömiehistä asui 17 (27% ) sellaisissa taloissa, joiden koko väki oli alle 10 henkeä. Yhtiömiehiä näyttää pidetyn etenkin pienissä vähäväkisissä taloissa. V:n 1654 yhtiötaloista oli 24 (50%) sellaisia, joista puuttui isäntä (8 tapausta) tai emäntä (16 tapausta); yhtiömiehistä sitä vastoin oli ainoastaan 12 (24%) naimattomia tai leskimiehiä. Samaan suuntaan käyvät tiedot v:lta 1820, jolloin tutkitulla pienellä alueella oli yhtiömiehiä käyttävistä taloista 23 % yksinäisten isäntäin hallitsemia, mutta yhtiömiehistä ainoastaan 6 % yksinäisiä. Ilmeisesti oli tässä olemassa syysuhde: yhtiömiehiä otettiin erityisesti isännättömiin tai emännättömiin taloihin ja yhtiömiehiksi haluttiin etupäässä nainutta väkeä. Sen kautta tämä laitos läheisesti liittyi suurperheeseen; yhtiö ei ollut ainoastaan maanviljelysyhtiö, vaan myöskin kotitalousyhtiö, kaikinpuolinen talonpitoyhtiö, jossa naisillakin oli tärkeä tehtävä. Uudemmista henkikirjoista saatavain tietojen mukaan olivat yhtiömiehet usein nuorempia kuin talojen isännät. Isännän vanhuus ja raihnaus, miehen joutuminen sotamieheksi, vaimon sairaus antoivat lukuisissa yksityisissä tapauksissa aiheen yhtiömiehen hankkimiseen. Yhtiölaitos oli ennen kaikkia taloudellinen laitos, jonka tarkoitus oli vahvistaa talon työvoimaa ja yleensä parantaa sen taloutta. Tavallisesti oli yhdessä talossa isännällä vain yksi yhtiömies. Mutta useitakin yhtiömiehiä saattoi olla samassa talossa. V. 1654 oli yhdessä tapauksessa isännän lisäksi 3 yhtiömiestä samassa talossa. V:n 1820 henkikirjain mukaan oli Viipurin läänissä paljon taloja, joissa isännällä oli 2 yhtiömiestä, eivätkä monijäsenisemmätkään yhtiöt olleet aivan harvinaisia. 5 yhtiömiestä oli Jääsken Nahkurilassa ja Räisälän Tiurissa.

V:n 1820 henkikirjain mukaan eli yhtiömies talossa tavallisesti vain oman yksityisperheensä kanssa. Mutta yhtiömieenkin perhe saattoi helposti paisua suurperheeksi ja joskus mainitaan yhtiömiehen luona hänen vanhempiaan, veljiänsä, sisariansa ja muita omaisiansa, kotivävyjä, jopa ottolapsiakin. Näissä tapauksissa oli yhtiö täydellinen perhe-, jopa suurperheyhtiö. Tällaisissa tapauksissa oli yhtiö pysyvä yhtiö. Kun v:n 1654 henkiluetteloissa mainitaan yhtiömiehen sijasta joskus yhtiömiehen vaimoja so. leskiä, ja kun myöhemmissäkin henki kirjoissa taloissa useinkin esiintyy yhtiömiehen leskiä, sangen ijäkkäitä yhtiömiehiä ja yksinäisiä yhtiömiehen jälkeläisiä, olivat nuo yhtiöt päättäen pysyviä, purkamattomia, yhtiömiehet perintöoikeutettuja talon osakkaita. Isännyys näyttää kuitenkin sellaisissakin tapauksissa tavallisesti pysyneen talon vanhassa kannassa, sillä yhtiötaloissa mainitaan usein nuoria isäntiä ijäkkäiden yhtiömiesten rinnalla, esim. v:n 1820 henkikirjassa Vehkalahden Enäjärvellä isäntä 31v., yhtiömies 61 v., ja Vehkjärvellä isäntä 29 v., yhtiömies 57 v., Virolahden Vadermassa isäntä 31 v., yhtiömies 59 v., Ruokolahden Hauklappilassa isäntä 18 v., yhtiömies 54 v. ja Ilmeillä isäntä 38 v., yhtiömies 60 v. Näitä yleisiä havaintojamme vahvistavat ja täydentävät Itä-Suomen vanhoista tuomiokirjoista ja pesäluetteloista saatavat tiedot, Yhtiö näiden tietojen mukaan perustui yhtiön tekijäin keskinäiseen välipuheeseen. Näitä välipuheita jo vanhempina aikoina tehtiin ja vahvistettiin käräjillä. Virolahden käräjillä v. 1645 merkittiin tuomiokirjaan seuraava yhtiösopimus: Antti Klemetinpoika teki yhtiön Erkki Ollinpojan kanssa Miehikkälän kylässä sillä tavoin, että Erkin tulee tehdä ratsupalvelusta talon puolesta niin kauan kuin hän jaksaa j a omistaa kaikki puoleksi Antin kanssa irtaimessa ja kiinteässä, ja heidän perillisensä heidän jälkeensä osatovereina (ruots. sambröder), jonka heidän yhtiönsä tämä oikeus vahvistaa, Maakaaren viimeisen luvun mukaan. V. 1647 esitti eräs Matti Paakainen Lapveden käräjillä neljätoista vuotta aikaisemmin annetun tuomion, että hän on otettu kolmannelle osalle eli veljesosalle niin irtaimessa kuin kiinteässäkin; tässäkin siis yhtiösopimus vahvistettu oikeudessa. Tähän aikaan mainitaan myös yhtiökirjoja, joita oikeudessa huudatettiin. Myöhemminkin näyttää kirjallisten yhtiösopimusten tekeminen olleen tapana ainakin Lapveden puolella. Useissa yhtiösopimuksissa ei näytä olleen säädettynä sopimuksen kestämisaikaa, vaan määrättynä ainoastaan mitä kumpikin osakas oli saava yhtiön purkaantuessa. Sellaisten irti sanottavain sopimusten luokassa ei voinut syntyä riitaa yhtiösopimuksen rikkomisesta. Jos muunlaistenkin yhtiösopimusten rikkominen tapahtui, oli siitä tavallisesti seuraamuksena vain yhtiön purkamisehtojen välitön toimeenpano tai muu taloudellinen korvaus. Yhtiö näin ollen oli sangen vapaa taloudellinen laitos. Joskus harvoin tuomittiin välipuheen rikkoja maanlain mukaisesti kolmen markan sakkoon.

Sangen usein olivat yhtiösopimukset tehdyt määrätyksi ajaksi. Muutamissa asiakirjoissa ei ole sopimuksen määrävuosia ilmoitettu, mutta kun niissä puhutaan yhtiön määräajan loppumisesta tai rikkomisesta, on niissä selvästi ollut määräaika vuosissa säädetty. Toisissa asiakirjoissa on mainittu sopimuksen määräaika: 5, 6, 7, 10, 14, 15 vuotta. Yleisenä kansantapana oli, että yhtiömies taloon tullessaan toi yhtiöön omaisuutta eli ns. tuontia (ruots. införning) ja yhtä yleisenä sääntönä näyttää olleen, että irtisanottavain tai määräaikaisten sopimusten päättyessä yhtiömies sai takaisin tuomansa omaisuuden tai sen vastineen. Takaisin maksettavana yhtiömiehen tuontina luetellaan asiakirjoissa hevosia, lehmiä, lampaita, sikoja, viljaa, kuparia, joskus lisäksi tervaa, maanviljelyskaluja yms. Yleensä olivat tuonnit vähäisiä. Tuontien palauttaminen oli luonnollisesti tapahtuva päältäpäin so. yhtiön jakamattomasta omaisuudesta. Tuontinsa lisäksi sai yhtiömies yhtiön hajotessa määrätyn osan yhtiöomaisuudesta - puolet, kolmanneksen, neljänneksen.

Jääsken Langilan kylässä v. 1753 toimitetussa pesänselvityksessä määrättiin yhtiömiehelle annettavaksi yhtiön sopimuksen mukaisesti kolmannes irtaimesta, mutta itse talo oli jäävä sille, joka sen ennen yhtiön perustamista oli omistanut. Eräässä tuomiossa v:lta 1638 määrätään yhtiömies saamaan tuontiensa lisäksi puolet irtaimesta, karjasta ja vuodentulosta. Toisissa tapauksissa ei nimenomaan mainita, mitä laatua yhtiömiehelle määrätty tai tuomittu omaisuus oli, mutta koska tällöin yhtiösopimus oli ollut määräaikainen, koska omaisuuden jako tapahtui eroavan yhtiömiehen kanssa ja koska tällaiset yhtiömiehet Itä-Suomessa säännöllisesti olivat taloon muuttaneita vieraita henkilöitä, jotka yhtiösopimuksen päätyttyä jälleen muuttivat pois, eivätkä siis voineet ottaa maata huostaansa, on selvää, ettei jakoon tullut omaisuus voinut olla kiinteää omaisuutta, vaan oli irtaimistoa. Kun eroava yhtiömies jo päältäpäin sai pois tuontinsa ja kun ei ole luultavaa, että taloon jäävä isäntä tai yhtiömies jätti yksityistä omaisuuttaan tai taloon kuuluvaa irtaimistoa jaettavaksi, niin todennäköisesti joutui jaettavaksi ainoastaan yhtiön aikana hankittu ja kasvatettu irtain omaisuus. Eräässä yhtiöjaossa Kiteellä v. 1667 tuli jaettavaksi kaikki, mitä talossa on kasvanut, parantunut ja lisääntynyt sinä aikana kuin heillä oli yhteinen yhtiö. Jakoon joutunut omaisuus näyttää olleen pääasiallisesti karjaa ja viljaa? Muutamasti sanotaan asiakirjoissa, että yhtiömies oli saava osaa työnsä mukaisesti. Kaikesta päättäen oli oma työvoima yhtiömiehen tuonneista kaikkein tärkein. Yhtiöomaisuuden jaossa noudatettiin työyhtiön periaatteita so. mieslukua; kukin työssä ollut mies sai yhtä suuren osan. Tämän periaatteen mukaisesti siis tuli yhtiömiehelle puolet, missä jakajia oli kaksi, kolmasosa, missä jakoveljiä oli kolme, jne. Siitä syystä tavataan karjalaisten alueitten vanhoissa yhtiöissä niin usein tuo yksinkertainen kahtia- ja kolmiajako. Asiakirjoissa ilmoitetaankin joskus selvästi jaon tapahtuvan miesluvun mukaan ja toisista asiakirjoista se välillisesti käypi ilmi. Karjalainen taloyhtiökin siis oli ennen kaikkea työyhtiö, kuten kaskikautisissa oloissa luonnollista olikin.

Mutta tuomiokirjat ja pesäluettelot vahvistavat myös sen henkikirjoista jo saamamme tiedon, että taloyhtiö varsin usein on ollut pysyvä, taloon tullut yhtiömies saanut täydelliset perillisen ja osakkaan oikeudet niin kiinteään kuin irtaimeenkin omaisuuteen. Yhtiömiehen perintöosa oli tavallisesti puolet tai kolmannes kaikesta talon irtaimesta ja kiinteästä. Erittäin selvästi on tällaisen yhtiömiehen asema kuvattu ennen mainitussa v. 1645 Virolahden käräjillä tehdyssä yhtiösopimuksessa, jossa kummankin sopimuksentekijän tuli omistaa puolet kaikesta ja heidän perillistensä olla osaveljiä toistensa kanssa. Lapveden käräjillä v. 1647 esitettiin neljätoista vuotta aikaisemmin annettu tuomio, jolla yhtiömies oli otettu kolmannelle osalle sekä irtaimessa että kiinteässä.

Hyrynsalmella mainitaan v. 1804 naimattoman talonpojan kahden velipuolensa kanssa tekemää yhtiösopimusta, jonka mukaan kullekin oli tuleva kolmannes kiinteästä ja irtaimesta, ja eräässä pesänselvityksessä Paltamossa ilmeni, että kaksi veljestä oli ottanut serkkunsa yhtiömieheksi luvaten hänelle kolmanneksen kiinteästä ja irtaimesta. Kuten näistä esimerkeistä selvästi huomataan, oli yhtiömiehen osuus kiinteään ja irtaimeen pysyvässä yhtiössä miesluvun mukainen, samalla tavoin kuin yhtiömiehen osuus irtaimeen määräaikaisessa yhtiössä. Toisin sanoen: yhtiömies pysyvässä yhtiössä tuli täysin oikeutetun veljen asemaan. Parissa asiakirjassa se on selvin sanoin lausuttukin: Lapveden käräjillä v. 1645 esitetyssä tuomiokirjassa sanottiin, että yhtiömies on otettu kolmannelle osalle eli veljen osalle niin irtaimessa kuin kiinteässä. Elimäen käräjillä v. 1643 tuomittiin eräs Erkki Ollinpoika ja Heikki Eerikinpoika pysymään talossa, jossa yhdessä asuivat, koska Erkki on tullut taloon veljeksi ja veljen osalle. Kun kysymme, mikä oli syynä siihen, että karjalaisilla alueilla ennen vanhaan yhtiömiehiä nähtävästi hyvinkin halukkaasti otettiin täysin oikeutetuiksi veljiksi j a perillisiksi taloihin, joihin he todenmukaisesti eivät läheskään aina tuoneet mitään mainitsemisen arvoisia tuonteja, niin voi vastaus olla vain yksi: syynä oli kaskikauden yleinen talousmuoto. Kaskitalous vaati paljon työvoimaa ja nosti sen arvon korkealle pysyttäen maan ja talojen arvon alhaisena. Kaskikauden oloissa sai talo arvoa vasta työvoiman kautta; ottaessaan yhtiömiehiä eivät talot juuri milloinkaan tehneet uhrauksia, eikä veljen asema talossa varmaankaan ollut pystyvälle yhtiömiehelle liiaksi hyvä.

Luokaamme vielä lyhyt yleiskatsaus vanhaan karjalaiseen taloyhtiöön. Yhtiön tarkoituksena oli hankkia taloille lisää pysyviä työvoimia. Sellainen yhtiö perustui talon isännän ja yhden tai useamman vieraan yhtiömiehen keskinäiseen välipuheeseen. Yhtiö harjoitti yhteistä tuotantoa ja kulutusta (maataloutta ja kotitaloutta). Myöhempinä historiallisina aikoina on yhtiö ollut yleinen etenkin pienissä vähäväkisissä taloissa. Yhtiömies toi mukaansa yhtiöön sovitun omaisuuden eli tuonnin. Yhtiöitä on ollut pääasiallisesti kahta laatua, nim. määräaikaisia j a pysyviä. Edellisenlaatuisissa yhtiöissä sai yhtiömies yhtiön hajotessa takaisin tuontinsa tai sen vastineen ynnä yhteisesti hankitusta irtaimesta omaisuudesta miesluvun eli pääluvun mukaan hänelle tulevan osan. Pysyvässä yhtiössä tuli yhtiömies talossa perintöoikeutetun veljen tai pojan asemaan. Molemmissa muodoissaan on yhtiölaitos ollut yleinen kaikilla karjalaisilla alueilla. Sekä siitä että asiakirjoista (Vatjan viidenneksen verokirjasta) päättäen on se perivanha laitos ja on se ollut kukoistuksessa vielä 19. vuosisadan alkupuolella.

On jo viitattu karjalaisen yhtiölaitoksen ja suurperhelaitoksen läheiseen yhteyteen. Pysyvistä yhtiöistä tuli vähitellen täydellisiä suurperheitä. Toiselta puolen olivat suurperheet pysyviä yhtiöitä, minkä vuoksi suurperheitä on vanhimpina ja uudempina aikoina kutsuttukin yhtiöiksi. Tarkemmin katsoen ovat suurperheistä kuitenkin ainoastaan veljestalot olleet yhtiöiden tapaisia laitoksia. Asiakirjoissa mainitaan usein veljesten muodostamia yhtiöitä, kutsutaan veljestaloa yhtiöksi, puhutaan veljesten tuonneista jne. Veljestalo olikin selvästi välipuheeseen perustuva laitos, joka eli ja toimi samaan tapaan kuin yhtiö. Sitä vastoin ei karjalaista taloyhtiötä ilman muuta voi asettaa karjalaisen perheen rinnalle. Yhtiömies oli taloon otettu lisäjäsen, mutta perheeseen otettu lisäjäsen oli ottopoika. Yhtiö mies saattoi tulla talon perilliseksi, vaan ei perinyt toveriansa, jota vastoin ottopoika peri ottoisänsä yksityisen omaisuuden. Karjalaisten taloyhtiöitten erityisenä omaisuutena, joka ne erotti paljaista tuotanto- ja työyhtiöistä, oli yhtiön osakkaiden yhdessä asuminen, heidän yhteinen kotitaloutensa. Sellainen yhdessä asuminen ja yhteistalous taas oli epäilemättä luonnollisin ja alkuperä isin isän ja poikain keskuudessa, jossa työvoimain tasa-arvoisuuteen liittyi syntyperän ja varain tasa-arvoisuus. Suurperhe siis on vanhin taloyhtiö. Kun toiselta puolen varsinaisissa pysyvissä taloyhtiöissä ei voi löytää sellaisia itsenäisiä piirteitä ja ominaisuuksia, jotka sen selvästi erottaisivat suurperheestä, niin ei voi torjua sitä käsitystä, että taloyhtiö on suurperheestä syntynyt, siitä riippuva ja sitä täydentävä laitos.

Taloyhtiöt ovat olleet yleisiä kaikkialla Pohjois-Euroopassa ja todennäköisesti muuallakin. Ne näyttävät kaikkialla kuu¬luvan samaan yhteiskunnalliseen ja taloudelliseen kehitysasteeseen kuin suurperheet, joista taloyhtiöt yleensä ovat erottamattomat. Vieraitten maitten taloyhtiöistä ovat parhaiten tunnetut skandinaavialaiset. Vanhan Tanskan aluetta koskevat Skånen ja Sjellannin lait edellyttävät vanhempain, lasten ja lastenlasten tai isä- ja äitipuolen ja lapsipuolten muodostamia taloyhtiöitä (faelugh), joiden purkautuessa yhteinen pesä oli jaettava kunkin panoksen tai tuonnin eikä mies- tai pääluvun (houaetlote) mukaan. Juutin laki taas vaati, että perheenjäsenten taloyhtiön tuli perustua varsinaiseen sopimukseen. Montgomery arvelee, ettei näissä laeissa tunneta perhepiirin ulkopuolelle ulottuvaa yhtiösuhdetta. Mutta Velschow sanoo nimenomaan Tanskan keskiaikaisten lakien tuntevan maanomistajan ja vieraan yhtiömiehen (bryti) muodostamia taloyhtiöitä. Hänen mukaansa saattoi itsenäinen talollinen jostakin syystä perustaa taloyhtiön toisen talonpojan kanssa, useimmiten kaiketi nuoremman kanssa. Molempien irtain omaisuus arvioitiin, edellisen esimerkiksi puolta korkeampaan arvoon kuin jälkimäisen, joten edellinen tuli yhteisessä pesässä omistamaan 2/3. Sopimus huudatettiin käräjillä, yhtiömies muutti perheineen talollisen luo. Korvaukseksi työstään käytti hän talon tuloja omaksi ja perheensä tarpeeksi yhteisesti omistajan kanssa ja jos tuli jotain ylijäämää, jolla käyttöpääomaa, maata, maanviljelysaseita ym. voitiin lisätä, niin kuului 1/3 tästä lisäyksestä hänelle. Kun tuli ero, niin kaikki irtain, myös lisäksi ostetut maat, arvioitiin uudelleen ja kolmasosa siitä luovutettiin yhtiömiehelle. Ruotsin maakuntalait samoin tuntevat taloyhtiölaitoksen. Göötan maakuntain lait mainitsevat Sjellannin ja Skånen lakien sukuyhtiöitten tapaisia yhtiöitä (faelagh) ja Sveanmaan laeille tällaiset perheyhtiöt (bolagh) niin ikään ovat tunnettuja. Myös tanskalaisten tapaiset vapaammat taloyhtiöt olivat muinoin Ruotsissa käytännössä. Göötan maakunnissa käytettiin brytiyhtiöitä. Sellaisia näyttävät myös Sveanmaan taloyhtiöt usein olleen. Bolag oli vapaa yhteistoiminnallinen liittymä tasa-arvoisten sopimuskumppanien kesken. Maanviljelystä harjoitettiin yhteiseen laskuun, yhteisenä pidetyllä pääomalla, sopimuskumppanit elivät yhdessä eikä kumpikaan suorittanut toiselleen mitään maksua tai osaa sadosta. Voitto taikka tappio kohtasi yhtiömiehiä tasan ja lisäsi tahi vähensi yhteistä pesää, joka vasta yhtiötä purettaessa jaettiin sen mukaan, mitä kumpikin oli yhteiseen yritykseen pannut taikka miten yhtiötä perustettaessa oli sovittu. Laeista ei käy tarpeeksi selville edellytettiinkö, että yhtiösopimuksessa ainoastaan toinen sopimuskumppani oli maanomistaja. Noiden Tanskan ja Ruotsin muinaisten taloyhtiöiden rinnalla esiintyy Tanskan ja Ruotsin maakuntalakien aikana pitemmällekin kehittyneitä, yhteisestä taloudesta jo irtaantuneita yhtiömuotoja, esim. kun yhtiömies yksinään viljeli isännän taloa, jossa isäntä itse ei asunut. Mutta kun tällaisilla yhtiöillä ei ole vastineita vanhain karjalaisten keskuudessa, sivuutamme ne tässä.

Tanskan ja Ruotsin tavallisilla taloyhtiöillä on monta kosketuskohtaa karjalaisten taloyhtiöiden kanssa. Sukutalojen järjestyminen yhtiöitten tavoin, työvoiman hankkiminen heikkoon taloon yhtiömiesten kautta ovat yhteisiä piirteitä kummallakin taholla. Mutta yhtäläisyyden ohella on suuria erilaisuuksiakin. Ensinnäkään ei Skandinaviassa vierasta yhtiömiestä koskaan otettu perheen jäseneksi sillä tavoin kuin Karjalassa tapahtui. Toiseksi suoritettiin skandinavialaisissa yhtiöissä omaisuuden jako aina tuonnin tai panoksen mukaan, eikä miehen mukaan niin kuin Karjalassa. Tämä erilaisuus, selviää siitä, että skandinavialaisissa taloyhtiöissä oli miesten lisäksi tärkeänä vaikuttajana myös maa, pelto. Skandinavialainen taloyhtiö oli Peltoyhtiö, jossa omaisuus, panos merkitsi paljon, synnytti suurta erilaisuutta osakkaiden oikeuksissa ja siten aivan luonnollisesti tuli yhtiön varsinaiseksi jakoperusteeksi; kallisarvoisesta peltomaasta eivät omistajat luopuneet, vaan pitivät omastansa sitkeästi kiinni. Sen vuoksi ei täällä voinut syntyä pysyvää perinnöllisiä yhtiöitä, vaan jäi taloyhtiö määräaikaiseksi käyttöyhtiöksi. Karjalassa sitä vastoin perustui taloyhtiö kaskiviljelykseen, jossa työvoima merkitsi kaikki, maaomaisuus tuskin mitään. Jakoperusteeksi yhtiössä täytyi täällä tulla työntekijä, miesluku, pääluku. Ei mikään estänyt yhtiötä tulemasta pysyväksi, muuttumasta suorastaan suurperheeksi. Kun Skandinaviassa maaton yhtiömies oikeastaan oli vain maanomistajan palvelija, riippuvan maalaistyöntekijän alkumuoto, oli yhtiömies Karjalassa vapaa työtoveri, veli, isäntä. Kaskikulttuurin yhteiskunnalliset vaikutukset tulevat harvassa kohdassa niin selvästi näkyviin kuin tässä.