Metsäpirtin Ahtiaiset Konevitsassa sekä lyhyt oppimäärä ortodoksisuutta

saaren kartta
Konevitsan luostarisaari
Sukuseuramme järjesti kotiseutumatkan 4-7. kesäkuuta viime vuonna (2015). Matkan vastuullisena järjestäjänä toimi Matka-Viitala Loimaalta. Seuran puuhanaisena järjestelyissä toimi Marjatta Huhtala. Matkan tukikohtana toimi Losevo-hotelli Kiviniemessä. Sieltä käsin tehtiin päivämatkat Metsäpirttiin ja Konevitsan luostarisaarelle. Paluumatkalla poikettiin Viipurissa. Matkan aikana Raija Herrala-Nurmi jakoi mittavaa Karjala-tietämystään matkalaisille. Ikimuistoiselle, hienosti järjestetylle, matkalle osallistui 28 sukuseuran jäsentä tai heidän läheistään.

Matka-Viitalan linja-auto starttasi aamuvarhaisella Virttaalta. Loimaan suunnalta tulikin jo merkittävä määrä matkalaisia kyytiin. Turusta joukkoon liittyi lisää reissaajia - Ei muuta kuin auton nokka kohti itää. Kehä kolmoselta saimme kyytiin pikkuserkkuni Markku Niemen ja hänen poikansa Mikan. Autossa oli nyt neljä Markkua: Kuskina toimiva Äikään Markku Yläneeltä, Lemmetin Markku Mietoisista, Niemen Markku Tuusulasta ja meikäläinen eli Laaksosen Markku Laitilan puskista. Kahdeksan maissa olimmekin sitten jo Kotkassa hotelli Leikarissa, jossa nautimme aamupalaa. Leikarissa joukkoomme liittyi vielä pikkuserkkuni Matti Sorjonen Juvalta. Suuremmitta kommelluksitta ylitimme rajan ja jatkoimme matkaa kohti Kiviniemeä.

Lähestyessämme Kiviniemeä saimme hämmästellä sitä, että tiet olivat nyt huomattavasti paremmassa kunnossa kuin esimerkiksi nelisen vuotta sitten, jolloin useat meistä olivat mukana edellisen kerran vastaavanlaisella kotiseutumatkalla. Seututeiden ohella huomiota kiinnitti myös rakenteilla olevat mahtavat maantie- ja rautatiehankkeet Pietarista kohti pohjoista - Mitähän herra Putinilla on mielessään.

Illalla asettauduimme majapaikkaamme Losevo-hotellille. Moni kävi iltasella tutustumassa Kiviniemen elämään. Ilta jatkui rattoisasti yhteislaulun ja tarinoinnin merkeissä pitkälle aamuyön tunneille asti. Hyvin tai vähän vähemmän hyvin nukutun yön jälkeen nautittuamme aamupalaa hotellilla suuntasimme kohti Metsäpirttiä.

kivijaloilla_ahosaaressa
Kivijaloilla Ahosaaressa
ahosaareen_menossa
Menossa Ahosaareen
Kävimme Ahosaaressa ja Maskessa kivijaloilla. Ahosaaressa Suikkasen Niilon 90-luvulla yhteen peruksilla kasvaneeseen koivuun kiinnittämä kuparilaatta oli nyt häipynyt. Niin kuin useasti aikaisemminkin, otimme mukaamme ruusun ja kulleron taimia kotipuutarhoihimme vietäviksi. Ensi kesänä näemme, lähtevätkö ne kasvamaan ja kukkimaan uusilla kotisijoillaan - eiköhän sentään sitkaita kun ovat niin kuin esi-isämmekin, jotka täältä ovat joutuneet lähtemään.

lahjoitusmaatalonpoikien_patsas
Lahjoitusmaatalonpoikien patsas
muistolehto
muistolehto2
Muistolehto
Suuri osa matkalaisista kävi aallonmurtajalla. Alihangan Hannun kanssa tepastelimme Tappariin päin yrittäen löytää Saaroisten koulun kivijalan. Luonto oli kuitenkin ottanut niin hyvin haltuunsa perustukset, että emme niitä löytäneet. Saattaa olla myös niin, että kivet on siirretty pois samoin kuin monelta muultakin rakennuksen paikalta.

Päivän retkeen kuului vielä esi-isämme Lauri Ahtiaisen asuinpaikalla ja Lahjoitusmaatalonpoikien muistomerkillä sekä muistolehdossa käynnit. Koselan keskustassa pistäydyimme paikallisissa ”marketeissa” ja tutustuimme sikäläiseen torielämään. Vorken rannassa rohkeimmat pulahtivat uimaan Laatokan vielä varsin kylmään veteen - Minä en tähän pyhiinvaellusriittiin uskaltautunut.

linnunmaitoa
Linnunmaitoa ostamassa
Toisen hyvin tai vähemmän hyvin nukutun yön ja aamupalan jälkeen lähdimmekin sitten kohti Konevitsan luostarisaarta. Kukaan meistä ei ollut tainnut käydä Konevisassa aikaisemmin - jännää päästä mukaan tällaiselle reissulle. Noin 40 km:n pituinen matka Kiviniemestä entisen Pyhäjärven Sortanlahteen (ven. Vladimirovka) kului joutuisasti. Jälleen huomio kiinnittyi teiden hyvään kuntoon - vain loppupätkä tiestä ennen Sortanlahtea oli asfaltoimatta.

Konevitsan (ven. Коневец, Konevets) saaren, joka sijaitsee Sortanlahden edustalla, tekee merkittäväksi ja mielenkiintoiseksi saarella sijaitseva ortodoksiluostari. Saaren pinta-ala on n. 10 km². Se on n.5-6,5 km pitkä ja leveimmillään 3 km leveä. Ympärysmittaa saarelle kertyy n. 15 km. Suomelle kuuluessaan ennen toista maailmansotaa Konevitsa oli osa Viipurin läänin Pyhäjärven kuntaa. Nykyisin se kuuluu Leningradin alueen Käkisalmen piirin Sakkolan eli Gromovon maalaiskuntaan. Lähin merkittävä kaupunki on Käkisalmi, joka on 40 km päässä saaresta. Valamon saareen on 60 km ja Pietariin vesitse 170 km. Saarelle pääsee yhteysaluksella Sortanlahdesta, josta on 6,5 km:n ja runsaan puolen tunnin laivamatka.

laatokka1 laatokka2
Laatokan laineet


Konevitsan luostarin vaiheita pähkinänkuoressa:

luostari
1393 Pyhittäjä Arseni Konevitsalainen perusti tämän Kaikkeinpyhimmän Jumalanäidin syntymän muistolle pyhitetyn luostarin. Konevitsan luostarista kehittyi keskiajalla ortodoksisen kulttuurin keskus, jossa valmistettiin omaperäistä kirkkotaidetta. Suotuisa kehitys katkesi tuhoisaan tulipaloon pitkäperjantaina vuonna 1553. Konevitsalaiset joutuivat pakenemaan saareltaan Käkisalmen linnan kukistuttua vuonna 1581. 1610 ruotsalaiset hävittivät luostarin. Pietari Suuri antoi käskyn v. 1718 jälleenrakentaa luostarin. Nykyisen muotonsa luostari sai 1800-luvulla, jolloin saarella kilvoitteli parhaimmillaan noin 300 munkkia. Matkailijat alkoivat kiinnostua luostarisaaresta 1840-luvulla.1917 luostari jäi Suomen alueelle. Veljestö lähti evakkoon Keski-Suomeen 12.3.1940. Luostari toimi vuoteen 1956 Keiteleen Hiekassa. Tällöin kahdeksan Konevitsan munkkia liitettiin Uuden Valamon veljestöön. Vuodesta 1940 vuoteen 1991 luostarisaari oli Neuvostoliiton armeijan hallussa salaisena sotilaallisena tukikohtana. Jopa koko saari oli pyyhitty pois monilta kartoilta. Vuonna 1991 luostari palautettiin Venäjän Ortodoksiselle kirkolle, ja ensimmäiset munkit saapuivat saarelle - alkoi luostarin jälleenrakentaminen. Veljestöä on nykyisin vajaa kaksikymmentä. Suomesta käsin on tuettu merkittävästi jälleenrakennustyötä ja vuosien mittaan on suuri määrä talkoolaisia osallistunut luostarin jälleenrakentamiseen. Talkoolaiseksi voi päästä mm. Konevitsa ry:n kautta.


ei_ruokolahden_eukkoja
Huivipäitä
rakennus_voimalaitos
Vanha voimalaitos
nikolain_tsasouna
Nikolain tsasouna
nikolain_tsasouna_sisa
Nikolain tsasouna sisältä
Jouduimme odottamaan puolisen tuntia yhteysalusta, jolla pääsimme saareen. Aurinko paistoi ja oli lähes tyventä - elämä oli mallillaan. Pääkirkon taivaansiniset kupolit lehtikullattuine risteineen näkyivät jo kauas lähestyessämme luostarisaarta. Heti rantauduttuamme varsin hyvää suomen kieltä puhuva paikallinen oppaamme otti ryhmämme hoteisiinsa. Protokollaan kuuluu se, että sekä miesten että naisten toivotaan pukeutuvan niin, että asu peittää ainakin polvet ja olkapäät. Paljastavat asut eivät sovi luostariin.

puinen_risti
Puuristi
aleksanteri_ii_muisto
Aleksanteri II:n muistomerkki
kivihotelli
Kivihotelli
Heti rannassa oli monenlaista nähtävää: Massiivisen puulaiturin jälkeen oikealla rannassa oli komea slaavilainen puuristi, jota komisti pääkallo ristikkäisine luineen (Alhaalla oleva vino poikkipuu kuvaa lautaa, johon Jeesuksen jalat lyötiin kiinni. Samalla se kuvaa Golgatalla Kristuksen kahden puolen olleiden ryöväreiden kohtaloa. Jeesuksen oikealla puolella ollut ryöväri pääsi paratiisiin - häntä kuvaa ylöspäin suuntautuva poikkipuun osa. Toinen ryöväri sen sijaan joutui alas kadotukseen - häntä kuvaa alas suuntautuva poikkipuun osa). Etuvasemmalla taasen oli punatiilinen rakennus, jossa toimi saaren voimalaitos puna-arneijan valta-aikana. Rakennus oli jäänyt hyryn haltuun. Vähän kauempana seisoi muistomerkki, joka oli pystytetty sen kunniaksi, kun Suomelle myötämielinen, keisari Aleksanteri II kävi saarella vuonna 1858. Muistomerkki on siirretty nykyiselle paikalle luostarin sisäpihalta. Lähellä oli vielä kaunis valkoinen Pyhän Nikolain ikonille pyhitetty tsasouna (Nikolai on matkalaisten suojelija). Tsasouna, tšasouna eli säässynä on ortodoksisesta rukoushuoneesta Karjalassa käytetty termi.

Lähdimme kävelemään loivaa mäkeä myötäilevää tietä pitkin kohti luostarin pääkirkkoa. Vasemmalla vehreiden lehtipuiden lomitse näkyi ns. kivihotelli, joka on parhaat päivänsä nähnyt. Kivihotelli oli vuokrattuna Suomen armeijalle ennen sotia. Marsalkka Mannerheim vieraili Konevitsan luostarissa v. 1937.

Edessämme seisoi majesteettinen Konevitsan saaren tärkein nähtävyys; Luostarin vuonna 1804 valmistunut pääkirkko ja sitä ympäröivä ns. luostarikehä. Kirkon korkein kupoli yltää 34 metrin korkeuteen. Luostarikehän massiivisen muurin kulkuaukon laidassa on fresko, joka kuvaa Arseni Konevitsalaisen tuloa saarelle. Sisällä kirkossa on valtavasti hienoja kattomaalauksia, joista suurin osa on kyetty taidokkaasti konservoimaan. Kun katsoo kirkkorakennusta niin ulkoa kuin sisältäkin, ei voi kuin aavistella sitä, miten paljon työtä ja varoja kirkon jälleenrakentaminen on vaatinut.

kattomaalaus dscn9070
dscn9082 dscn9095

arsenin_pyhainjaannos
Arsenin pyhäinjäännös
Joulukuussa 1991 Konevitsan luostarin pääkirkon alta löydettiin perustajan, pyhittäjä Arseni Konevitsalaisen pyhäinjäännökset. Paikka pääkirkossa, jossa näitä pyhäinjäännöksiä säilytetään, on kirkon pyhin paikka. Suomessa olevista ikoneista historiallisesti merkittävin on Konevitsan Jumalanäiti. Sen esikuvan on perimätiedon mukaan tuonut Konevitsan luostarin perustaja, pyhittäjä Arseni Athokselta vuonna 1393. Tieto tästä löytyy Konevitsan luostarin igumeni Varlaamin noin vuonna 1578 laatimasta Arseni Konevitsalaisen elämäkerrasta. Suomeen ikoni kulkeutui vuonna 1940 Konevitsan luostarista evakuoitujen munkkien mukana. Vuodesta 1956 lähtien sen sijoituspaikkana on Uuden Valamon luostarin kirkko Heinävedellä. Ikoni on kreikankielisen sanan (eikón) johdannainen, joka merkitsee kuvaa ja kirkollisessa käytössä nimenomaan pyhää kuvaa. Ikonin tehtävänä on: Synnyttää rukoilijassa rukouksen mieli ja auttaa häntä keskittymään rukoukseen sekä opettaa lukutaidottomia tai vierasta kieltä taitamattomia. Ikonia ei myöskään palvota. Ikonia kunnioitetaan uskon ja Kristuksen pelastustyön todistajina aivan kuten ristiä tai evankeliumia.

Kirkon pääovesta sisään astuttaessa jää vasemmalle kädelle matkamuistomyymälä, josta voi ostaa vaikkapa tuohuksia kotiin viemiseksi. Tuohus on ohut, ortodoksinen kirkkokynttilä, joita mm. kirkossakävijät laittavat kirkossa olevien ikonien edessä oleville telineille palamaan. Tuohus valmistetaan yleisimmin mehiläisvahasta. Pelkästä steariinista valmistettu tuohus ei ole ortodoksisen perinteemme mukainen, sillä valmistusmateriaalissa on tärkeää sen puhtaus ja luonnonmukaisuus. Palava tuohus kuvaa rukousta, tuohuksen valo hengellistä valistusta ja sen puhtaus rukoustunteitamme ja toiveitamme. Yleisimmin tuohuksia laitetaan Kristuksen ja/tai Jumalansynnyttäjän ikonien eteen sekä vainajien muistelupöydälle, joka usein on kirkon etuosassa suuren Golgata-ristin edessä, sekä. Myös muitten ikonien eteen laitetaan tuohuksia esim. silloin, kun ikoni kuvaa omaa suojeluspyhää tai mikäli pyydetään esirukouksia joltain tietyltä pyhältä ihmiseltä. Lintulan luostari on vastannut Suomen Ortodoksisen kirkon tuohusten tuotannosta vuodesta 1967 lähtien.

dscn9086
Kirkkokonsertti
Kirkossa saimme kuunnella loisteliasta ortodoksista kirkkolaulua Pietarin hengellisestä akatemiasta ja konservatoriosta saapuneen kolmen nuoren laulajan esittämänä. Näillä esityksilläkin saadaan kerättyä hieman rahaa luostarin kunnostusta varten. Ortodoksinen kirkkomusiikki poikkeaa huomattavasti Luterilaisesta kirkkomusiikista - ihmisääni toimii instrumenttina; ei tarvita urkujen pauhetta.

Ortodokseille on tunnusomaista ristinmerkin tekeminen. Ortodoksisessa kirkossa ristinmerkki tehdään usein ja useissa eri yhteyksissä. Yksi "sääntö" on tehdä ristinmerkki aina, kun kuulee palveluksessa mainittavan sanat "Jeesus Kristus", "Herra", "Herra armahda" tai "Kunnia olkoon Isälle, Pojalle ja Pyhälle Hengelle" tai oman tai itselleen läheisen pyhän henkilön nimen. Myös useimpien rukousten alussa ja/tai lopussa tehdään ristinmerkki. Ristinmerkki tehdään myös aina kirkkoon saapuessa ja sieltä lähtiessä, tuohusta sytyttäessä ja ikonin edessä rukoillessa. Kotona tai muualla kirkon ulkopuolella rukoushetki aloitetaan ja lopetetaan ristinmerkein. Näiden lisäksi ristinmerkin voi tehdä aina, kun itsestä siltä tuntuu ja haluaa ristinmerkin avulla esim. keskittyä rukoukseen tai torjua pahoja ajatuksia. Ristinmerkillä rukoilija ristii ("ristiinnaulitsee") itsensä ja näin liittää itsensä osaksi Kristuksen elämää ja Kirkkoa. Ristinmerkki toimii samalla rukoilijan ajatuksien ja toiminnan keskittämisen apuvälineenä, näin hänen ajatuksensa eivät lähde harhailemaan pois rukoilemisesta ja Jumalan ylistämisestä.

Ortodoksista ristimerkkiä tehtäessä yhdistetään tavallisimmin oikeasta kädestä kolme ensimmäistä sormea (peukalo, etusormi ja keskisormi) kuvaamaan Kolminaisuutta. Yhdistetyt kolme sormea kuvaavat pyhää, yksiolennollista ja jakaantumatonta Kolminaisuutta. Kaksi jäljelle jäävää sormea (nimetön ja pikkusormi) taivutetaan kämmentä vasten ja ne muistuttavat rukoilijaa Kristuksen täydellisyydestä ihmisenä ja Jumalana. Ristinmerkki on siis samalla eräänlainen henkilökohtainen uskontunnustus.

kelja
Kelja
Näin yhdistetyin sormin kädellä tehdään ristinmerkki, jolloin kosketetaan ensin otsaa, sitten rintaa ja viimeisenä ensin oikeaa sitten vasenta olkapäätä. Ristinmerkki teko kuvaa ajatuksiemme ja aikeittemme (otsa), tunteittemme (rinta, sydän) ja kättemme töitten (olkapäät) siunaamista. Ristinmerkin teon jälkeen kumarretaan kevyesti eteenpäin kunnioittaen eteen muodostettua ristiä.

Tutustuimme myös kirkon lähellä olevaan luostarin museoon. Siellä saimme nähdä vanhaa esineistöä, vanhoja valokuvia ja rakennuspiirustuksia sekä rekonstruoidun munkin asuinhuoneenhuoneen eli keljan. Kelja on ortodoksisen munkin asunto. Kreikassa se merkitsee sekä munkin asumaa taloa tai huonetta että pientä, joskus kuulumatontakin kilvoituspaikkaa. Sanan latinalainen muoto merkitsee kammiota, ja siitä on muotoutunut myös sana selli. Slaavilaisessa perinteessä kelja merkitsee ainoastaan munkin asuinhuonetta.

elainystavia
Eläinystäviä
tyolaisten_talo
Työläisten talo
Kirkkokehän ulkopuolella, sen itälaidalla, sijaitsee 1800-luvun puolivälissä rakennettu ns. puuhotelli. Puuhotellissa on majoittuneena mm. saarella työskenteleviä talkoolaisia. Täällä meillä oli mahdollisuus ruokailla ja käydä wc:ssä. Nyt jaksoimme lähteä n. kolmen kilometrin patikkareissulle. Luostarialueen laitamilla oli useita puoliränsistyneitä maatalousrakennuksia aitauksineen. Paikalliset maatiaiskanat, vuohet ja siat viettivät kaunista alkukesän päivää omissa askareissaan. Piha-alueen laitamalla oli myös isohko vaalea kivirakennus ”työläisten talo”, joka nykyään on vuokrattu Invalidien säätiölle, jonka toimesta lapset saavat viettää talossa kesäänsä ja marjastaa sekä sienestää saarella.

uspenien_tsasouna
uspenien_tsasouna_takaa
Uspenien tsasouna edestä ja takaa
uspenien_tsasouna_sisa
Uspenien tsasouna sisältä
Kuljimme hiekkatietä pitkin kohti saaren korkeinta kohtaa; Pyhää vuorta, joka sijaitsee 34m merenpintaa ja n. 20 metriä Laatokan normaalivedenpintaa ylempänä. Matkalla oli värikäs ja koristeellinen Jumalanäidin kuolinuneen nukkumisen tsasouna (Uspenien tsasouna). Suomalaiset ovat huolehtineet tämän tsasounat maalauksesta ja ovat myös nähtävästi rakentaneet tämän tsasounan aikaisemmin tuhoutuneen tilalle - hieno referenssikohde Tikkurilalle tai Uula-tuotteelle. Tsasounan takana oli pieni hautuumaa. Tällä paikalla Arsenilla oli tapana levähtää kulkiessaan Pyhälle vuorelle.

kazanin_skiitta
Kazanin skiitta
vihrea_tsasouna_sisa
Vihreä tsasouna sisältä
vihrea_tsasouna
Vihreä tsasouna
Valamon saarelta lähdettyään ja kovan myrskyn seurauksena saarelle rantauduttuaan Arseni rakensi Pyhälle vuorelle keljan ja pystytti sinne myös puisen ristin. Nykyisistä saaren rakennuksista vanhin on Pyhällä vuorella sijaitseva Kazanin skiitta. Se vihittiin käyttöön vuonna 1798. Pyhällä Vuorella, nyt olevassa skiitassa, asuu koko saaren ja luostariyhteiskunnan rippipappi. Skiitta on tyypillisesti sen varhaisimmassa muodossaan pienen kirkon ympärille ryhmittyneiden keljoissa asuvien yleensä munkkien yhteisö, kilvoituspaikka, eräänlainen pienoisluostari, joka kuuluu jonkun suuremman luostarin alaisuuteen.

Skiitan ulkopuolella oli ennen Ilmestyksen tsasouna vuodelta 1740. Alkuperäinen on tuhoutunut. Nykyinen vihreäksi maalattu Jumalanäidin ilmestymisen tsasouna, on lahja Lappeenrannan ortodokseilta vuodelta 2003.

Kuljimme vehreän metsäluonnon halki kapeaa polkua pitkin kohti Hevoskiven tsasounaa. Loppumatkasta laskeuduimme varsin jyrkkiä kiviportaita pitkin Hevoskiven juurelle. Saarella on jääkauden jäljiltä suuria sileiksi hioutuneita siirtolohkareita. Suurin niistä on kvartsijuovaista harmaata graniittia oleva Hevoskivi (Konj-Kamenj). Suurten kuusten ympäröimä yli yhdeksän metriä pitkä kivi painaa arviolta yli 750 tonnia. Joidenkin mielestä se muistuttaa hevosen pääkalloa.

kivinen_hevoskivipolku
Kivinen hevoskivipolku
hevoskiven_tsasouna_sisa
Hevoskiven tsasouna sisältä
Hevoskiveen liittyy ensimmäinen pyhittäjä Arsenin tekemä ihmeteko. Tultuaan saarelle hän tapasi Filip-nimisen hurskaan kalastajan ja kuuli tältä, että saaren nimi, Konevitsa, tulee sanasta Konj-Kamenj eli Hevoskivi. Kiveä kutsuttiin Hevoskiveksi, koska taikauskoinen kansa piti sitä jumalanaan. Kiveä kunnioitettiin ja pelättiin siinä asuvien pahojen henkien vuoksi. Saari oli asumaton, mutta kesällä mantereen talonpojat toivat sinne karjansa laitumelle: saarella ei nimittäin ollut muita petoeläimiä kuin kettuja. Jotta karja varjeltuisi pahoilta hengiltä, talonpojat uhrasivat joka vuosi kivellä hevosen.

Kun pyhittäjä näki kiven, hän joutui kauhun valtaan, ei ympärillä kasvavan synkän metsän vuoksi, vaan kiusaajahenkien pelästyttämänä. Arseni palasi keljaansa, jossa hän rukoili koko yön pyytäen Jumalaa puhdistamaan paikan pahoista hengistä. Aamulla hän palasi kivelle Jumalanäidin ikonin kanssa, toimitti rukouspalveluksen Kaikkein pyhimmälle Jumalansynnyttäjälle ja pirskotti kiveä pyhitetyllä vedellä.

hevoskiven_tsasouna
Hevoskiven tsasouna
Kivelle rakennettiin tsasouna vuonna 1815, mutta se oli ajan saatossa pahoin rapistunut ja moneen otteeseen korjattu.1990-luvun puolivälissä, melkeinpä kokonaan uudelleen rakennettu tsasouna, on pyhitetty Arseni Konevitsalaisen ikonille. 1990-luvulla Konevitsassa vieraili useana kesänä talkooryhmä Uudesta Valamosta pappismunkki, myöhemmin arkkimandriitta Arsenin (vuodesta 2004 lähtien apulaispiispan ja vuodesta 2005 lähtien Joensuun piispan) johdolla. Uuden Valamon kunnostuskohteeksi oli annettu Hevoskiven tsasouna. Isä Arseni maalasi sinne ikonit ja muu talkoolaisryhmä korjasi ja maalasi tsasounan sisältä ja ulkoa. Puutavara, muut rakennustarvikkeet, maalit ja työkalut vietiin Suomesta.

Hevoskiveltä johti aika leveä tielinjaus takaisin kohti varsinaista luostarialuetta. Arvoitukseksi jäi, mikä oli möyrinyt metsän pohjaa polkujen ja teiden varsilla - oliko kaikesta huolimatta vielä joitakin pahoja henkiä liikkeellä.

Patikoinnin jälkeen maistui kupponen kahvia. Niinpä suuntasimme kohti jykevistä hirsistä rakennettua kahvilarakennusta. Laivan lähtöön oli vielä reilusti aikaa. Kahvilan terassilla oli mukava viettää aikaa ja tarinoida. Sorjosen Matilla oli mukanaan suvun valokuvia, joita oli kiintoisaa katsella Kaija Herralan ja Raija Herrala-Nurmen kanssa.

kylla_kohvi_maistuu
Kohvilla patikoinnin jälkeen
hirsikahvila
Hirsikahvila
kahvilan_sisaankaynti
Kahvilan sisäänkäynti
Matin ja minun äitini isät, Juho Kiiski ja Eemil Ahtiainen, hukkuivat samassa haverissa Vossinoin saaren koillispuolella tammikuun 11. päivänä 1933. Eräs Valamon luostarin skiitoista oli Vossinoin saarella. Pyyntireissulle lähdettäessä oli melko tyyntä, joten miehet olivat lainanneet skiitan munkeilta pienen ja kevyen, mutta toisaalta kiikkerän, soutuveneen kokemaan muikkuverkkoja. Metsäpirtin kalastajat kalastivat myös tämän Konevitsan saaren pohjoispuolella olevalla matalikolla eli Konevitsan niskalla. Juho oli hukkuessaan 34-vuotias ja Eemil 30-vuotias. Samassa onnettomuudessa hukkui myös Eemiliä kolme vuotta vanhempi veli Aapro (Abraham). Juhon vaimo Agneetta, Matin äidin äiti, oli Aapron kaksossisar ja luonnollisesti myös Eemilin sisar. Kaijan isä Albin oli Agneettan, Aapron ja Eemilin veli. Matin äiti Annikki oli vain kolmen kuukauden ja minun äitini Sanni yhdeksän kuukauden ikäinen, kun Juho ja Eemil hukkuivat - istuskelin rannassa jonkin aikaa miettien syntyjä syviä ennen laivan lähtöä takaisin Sortanlahteen.

Sortanlahdessa ennen Kiviniemeen lähtöä meitä hemmoteltiin ”Loimaan Seudun Marttojen” leipomilla karjalanpiirakoilla. - ai että, olivat ne hyviä. Hieno päivä kaiken kaikkiaan. Toivottavasti ikä ja terveys riittäisivät, että pääsisi joskus toistekin käymään tällä luostarisaarella. Vaikka paljon tuli nähtyä tällä käynnillä, niin vielä jäi paljon myös näkemättä (Kyyvuori, Konevitsan skiitta jne.). Parhaiten kai saareen ja sen elämään voisi tutustua toimimalla talkoolaisena tällä luostarisaarella.

horoskooppipatsaat
Horoskooppipatsaat
niemen_m_bunkkerilla
Bunkkerilla
Seuraavana aamuna Kiviniemi ja Lovevo-hotelli sai jäädä. Lähdimme ajelemaan kohti Viipuria. Pysähdyimme Muolaassa Ilveksen kylän bunkkereiden kohdalla olevalla parkkipaikalla. Parkkipaikan luona on Moskovan olympialaisten aikoihin 1980 tehty aurinkokello, jossa ovat horoskooppimerkit pylväiden päässä. Täällä ovat vielä näkyvissä talvisodan aikaiset Mannerheim-linjan puolustusasemat bunkkereineen. Luonnollisesti myös ”Metsämarketti” oli paikalla - ja kauppa kävi vilkkaana.

viipurinlinna
Viipurinlinna
viipurin_tuomiokirkon_raunio
Viipurin tuomiokirkon rauniot
torkkeli_knuutinpojan_patsas
Torkkeli Knuutinpojan patsas
ravintola_pollo
Ravintola Pöllö
Viipurissa oli vielä mahdollisuus ostaa kotiin viemisiä. Teimme Lemmetin Markun kanssa kierroksen kaupungilla. Kävimme mm. Viipurin Tuomiokirkon raunioilla (Markku oli täällä arkeologisissa kaivauksissa mukana neljä vuotta sitten) sekä Torkkeli Knuutinpojan torilla (Vanha raatihuoneen tori), jossa Torkkeli Knuutinpojan patsas katselee Viipurin linnan suuntaan. Torkkeli Knuutinpojan on perinteisesti katsottu johtaneen Suomeen ja Karjalaan suuntautunutta kolmatta ristiretkeä ja sen aikana perustaneen vuonna 1293 Viipurin linnan eli tasan sata vuotta ennen kuin Andrei Konevitsalaisen katsotaan perustaneen Konevitsan luostarin. Torkkeli Knuutinpoika mestattiin 1306, kun hän oli joutunut Birger Maununpojan epäsuosioon. Kaukaa näimme, kuinka Viipurin linnan osittain sortunutta kivivallia oltiin juuri korjaamassa - hyvä näin.

Kävimme ravintola Pöllössä kahvilla. Täällä Markku bongasi laulutaitelija Raita Karpon - Kuorolaulua harrastavalla Markulla ja Raitalla olisi varmasti jutunaiheita riittänyt pitkäksikin aikaa. Jopa näinkin epämusikaalinen ihminen kuin minä, olen minäkin aikaisemmin törmännyt Raita Karpoon näillä Karjalanreissuilla. Muistan kuinka kerran Koselan Kulttuuritalolla järjestetyssä juhlatilaisuudessa luovutin kohteliaasti Raita Karpolle oman, vähemmän vetoisen, paikkani katsomossa. Raita ei menettänyt heleää lauluääntään - laulu soi kirkkaasti ja kovaa hänen esiintyessään juhlakansalle.

Kotimatka sujui rattoisasti. Huhtalan Marjatta sai paluumatkalla Kotkasta mukaansa pientä väkeä. Mummolassa riitti varmaankin vilskettä lähiviikkoina. Palattiin arkisempiin aherruksiin. Minulla oli ohjelmassa seuraavan viikon keskiviikkona Laitilan seurakunnan vuotuinen kiinteistöjen kuntoarviointi. Laitilan harmaakivikirkko on rakennettu 1400-luvun puolivälin paikkeilla (Parin vuoden päästä sille tulee täyteen 550 vuoden ikä) - Historian havinaa oli vahvasti aistittavissa niin tuolla Karjalan matkalla kuin täällä kotikonnuillakin.


teksti: Markku Laaksonen

viiva