Metsäpirtin Ahtiaisten lehti
maaliskuu 2008
Toisen sukukirjapäivän satoa
Neljän vuosisadan muuttoliikkeitä Kannaksella
Metsäpirtin suvut näyttävät todennäköisimmin tulleen Kannaksen läntisistä osista, arvelee tutkija Kari-Matti Piilahti. Sukujen lähtöpaikkoja voi yrittää päätellä siitä, missä samoja nimiä esiintyy.
Eri sukujen tuloa Metsäpirttiin pohdittiin Metsäpirtin Ahtiaisten sukuseuran järjestämän toisen sukukirjapäivän aikana Helsingin Karjala-talolla keväällä 2007. – Ahtiaisia oli 1630-1650 aikoihin Mäntyharjulla, Jääskessä, Ruokolahdella ja Kivennavalla, totesi Piilahti.
Karjalan liiton sukututkijana kymmenisen vuotta toiminut Piilahti kertoi Karjalan alueen muuttoliikkeistä yli neljän vuosisadan aikana. Hän esitteli myös käytettävissä olevia erilaisia lähteitä, tutkimuksia ja puhtaaksi kirjoitettuja asiakirjakokoelmia.
Harri Laine ja Karjalan liiton sukututkijana kymmenisen vuotta toiminut Kari-Matti Piilahti.

Ahtiaisten ”alkukodin” löytämiseksi täytyisi Piilahden mukaan haarukoida monen eri paikkakunnan säilyneitä tietoja. Silti voi käydä niin, ettei lopullista selvyyttä onnistuta löytämään. Työläs yritys olisi kuitenkin hatunnoston arvoinen, katsoi tutkija.
Vanhoista metsäpirttiläisistä sukunimistä Eeva saattaa olla peräisin Muolaasta, Hatakka Jääskestä, Korkka Anteasta, Jääskestä tai Kivennavalta, Meskanen Jääskestä tai Muolaasta, Myöhänen Muolaasta, Paukku Kivennavalta. Susia oli Metsäpirtissä jo 1613, ehkä Lappelta tulleina – mutta heitä oli myös Valkjärvellä ja Kivennavalla. Torikka tiedetään jo 1500-luvun Viipurista.
Peltoset voisivat olla lähtöisin Antreasta, mutta heitäkin oli Muolaan Pölläkkälässä 1730-luvulla.
Autiotilojen uudet asukkaat
Parikymmentä henkeä oli kuulemassa Piilahden esitystä siitä, miten Kannaksen väestö on vuosisatojen kuluessa liikkunut suuntaan ja toiseenkin. – Rajan muutokset ovat lähes aina vaikuttaneet Karjalaan, muistutti Piilahti.
Karjalan kannas jakautui Ruotsin hallitsemaan länsiosaan ja Novgorodin hallitsemaan itäosaan jo Pähkinäsaaren rauhassa vuonna 1323. Laatokan rannat pysyivät Novgorodin ja Venäjän alueina aina vuoteen 1617, jolloin niistä tuli Ruotsin valtapiiriä. Jo vajaan vuosisadan kuluttua Isoviha pyyhkäisi yli Kannaksen ja lohkaisi kaakkois-Suomen Kymijokseen saakka osaksi Venäjää.
1600-luku vaikutti Karjalan väestöön todella voimakkaasti. Laatokan rannat tulivat silloin Ruotsin yhteyteen ja alkoi luterilaisten muutto aiemmin ortodoksiselle alueelle. Siihen asti Käkisalmen läänissä ei ollut luterilaisia paitsi Parikkalassa.
Muuttoliike oli voimakasta jo 1600-luvun alkupuoliskolla, mutta 1650-luvulla ns. ruptuurisota voimisti sitä. Tuossa sodassa osa ortodoksiväestöstä avusti venäläisiä. Häviön jälkeen he muuttivat pois ja jäljelle jäi paljon autiotiloja, joille muutti muualta uusia luterilaisia asukkaita.
– Tulijat olivat sekä Savosta että Karjalasta, mutta pääasiassa suhteellisen läheltä, enimmäkseen muutaman pitäjänrajan takaa, kertoi Piilahti.
Silti tulijoiden joukossa joku saattoi olla pitemmältäkin.
Karjala jakautui uudisasukkaiden suhteen kahteen osaan. Jaakkima- Lumivaara-linjan eteläpuolelle (mm. Metsäpirttiin) tuli karjalaisia, pohjoispuolelle taas savolaisia.
Piilahden mukaan tämä oli kuitenkin yleinen linja, ja tässä kohtaa sukututkimuksella olisi paljon annettavaa laajemmalle väestötutkimukselle. Sitä, mistä muuttoliike tuli ja mistä Kannaksen uudet suvut tulivat, on yritetty selvittää aika vähän. Tietysti siksi, että tehtävä on aika vaikea.
1600-luvun lopun ”suurina kuolonvuosina” kadot ja nälkä aiheuttivat sen, että melkein kolmannes Suomen väestöstä kuoli. Isonvihan jälkeen 1720-luvulla suomalaisia oli noin 320.000- 350.000. Sitten alkoi voimakas väestönkasvu, nopein koko Euroopassa – 1800-luvun taitteessa väkeä oli jo noin 1 miljoona, kertoi Piilahti.
Ilmasto lämpeni, kadot harvenivat ja isotkin lapsikatraat kasvoivat aikuiseen ikään ja perustivat omat perheensä. 1700-luvun kirkonkirjoissa kymmenlapsisetkin perheet yleistyvät, sukututkija tietää.
Pietariin kultaa vuolemaan
Autonomian aikana muuttoliikettä oli Karjalassa moneen suuntaan. Tärkein suunta oli Pietari ja Inkerinmaa. Itä-Suomessa edes Amerikka ei vetänyt yhtä monia kuin lännessä, koska kasvava Pietari houkutteli leveämmän leivän hankkijoita, ja Viipurikin kasvoi.
Inkerinmaalle mentiin paljon sesonkitöihin, mm. paimeneen alueen suurille maatiloille. Usein tietyistä pitäjistä mentiin töihin tietyille alueille – esimerkiksi Keltossa oli paljon kurkijokelaisia.
– Pietarissa olleita on varmasti jokaisen karjalaisen suvussa. Ihmettelen, jos ei vastaan tulisi yhtään Pietariin edes joksikin aikaa muuttaneita.
Enimmillään Pietarissa oli jopa 40.000 suomalaista. Osa jäi sille tielleen, osa palasi.
Muualta Suomesta tuli muuttajia Karjalaan, koska maatilojen keskikoko oli pieni ja niitä pystyi ostamaan pienemmällä rahalla. Tulijoita oli Kymenlaaksosta, jopa Keski-Pohjanmaalta.
Ennen teollistumista suomalaiset muuttivat yleensä vain lyhyitä matkoja, enimmäkseen oman pitäjän sisällä tai korkeintaan naapuripitäjään. – Muuttomatkalle ei lähdetty ilman syytä, muistutti Piilahti.
Yleensä syyt olivat taloudellisia. Lähdettiin leveämmän leivän perään, parempiin olosuhteisiin.
1600- ja 1700-luvuilla autiotilojen olemassaolo veti väkeä Karjalaan. 1800-luvulla maahan pääsi kiinni pienemmällä rahalla kuin muualla Suomessa. 1600-luvulla tärkeä tekijä oli myös sotilasvärväyksen välttely. Käkisalmen lääniin karanneita ei viety 30-vuotiseen sotaan.
Raija Herrala-Nurmi

edellinen sivu
seuraava sivu
sisällys